"Tuntuu siltä että sun on niin helppo puolustella sanojas/tekojas sillä epävakaan diagnoosilla, et piiloudut sen taakse jotenkin, tuntuu että toikin on enempi äkkipikaisuutta eikä persoonnallisuushäiriötä"- ystäväni kommentti sen jälkeen kun kerroin miten olin reagoinut erääseen tilanteeseen E:n kanssa.
Tästä on hyvä aloittaa ja tää anto mulle boostia kirjottaa aiheesta tänne, mulla on luonnos "epävakaa ja ihmissuhteet" mutta en oo jaksanut pohtia asiaa kirjottamisen muodossa joten luonnokseksi se on jäänyt.
Aloitetaan vähän vanhoista jutuista, nimittäin minä ja menneet ihmissuhteet. Ensimmäinen vakava suhde oli jo alusta lähtien vähän kummallinen, olin 18 ja valtavan kontrolloiva ja mustasukkainen, mikään ei riittänyt mulle, kaikki oli sekavaa ja kun meni huonosti niin meni todellakin huonosti, mutta kun meni hyvin niin meni tosi hyvin. Kyseinen suhde kesti melkein kaks vuotta ja päättyi lopulta tosi pahasti niin, että mua oli petetty ympäriinsä vaikka ja kenen kanssa niin, että siitä tiesi melkein kaikki muut paitsi minä itse, lopulta veivattiin puolisen vuotta ees taas ja sinäaikana tapahtuneista asioista en ees halua kirjottaa tänne sen tarkemmin, sanotaanko näin, että kun hoitaja toteaa mulle että "sulla on selkeesti taustalla joku tosi vahva hylkääminen" niin musta tuntuu että se on ollut just tää mitä tässä parisuhteessa on tapahtunut.
Ensimmäisen parisuhteen jälkeen kaikki oli hankalaa, hain hulluna aina toista ihmistä lähelle ja jos en saanut tarpeeksi huomiota tai joku muu asia oli "väärin" niin työnsin toista pois ja vein tilanteen kaaokseen ja jatkoin tätä niin kauan kunnes toinen lopulta lopetti koko jutun.
Viimeisimmän parisuhteen kohdalla olin aivan varma että vika on siinä toisessa ihmisessä, että hän on mua kohtaan paska kun en saa tarpeeksi huomiota, huomionosotuksia, hän ei näe mua tarpeeksi, ei pidä tarpeeksi yhteyttä, ei sano oikeita asioita, hän on vaan mulkku ja käyttäytyy huonosti mua kohtaan. Ajattelin että mulla on oikeus näihin tunteisiin, koska mustahan tuntui pahalta ja pahalta siksi, että toinen ei sanonut tai tehnyt asioita joita mä olisin halunnut. Ei ollut mitenkään harvinaista että työnsin taas pois ja halusin erota koska "ei tästä tule kuitenkaan mitään" ajatellen kuitenkin samalla, että "ehkä se nyt oppii arvostamaan mua ja käyttäytymään paremmin mua kohtaan". Tunsin niin usein itteni loukatuks, satutetuks, arvottomaks ja hain kokoajan enemmän ja enemmän, mikään ei riittänyt. Olin vuoronperään täysin paskana ja sitten taas täysin onnellinen, arvostin itseäni vaan sen kautta mitä toinen teki tai sano mulle ja jos se ei tehnyt tai sanonut asioita jotka ois tehnyt mut onnelliseksi niin voi sitä helvettiä mikä aukes.
Jo pitkään tunnistin että kaikki ei oo ihan ok, että en mä ole vaan äkkipikanen. Löysin exän kanssa keskustelun jonka aihe on ollut "jäätkö tänään yöksi vai et" ja mä oon kirjottanut ainakin 60 riviä siitä kuinka paskalta musta tuntuu se ettei se jäisi yöks, hei haloo oikeesti, ei oo ihan normaalia.
Mä rupesin jossain vaiheessa miettimään että mikä helvetti tässä on, että kun se juna lähtee liikkeelle niin sitä ei pysty pysäyttämään ja miksi niissä tilanteissa jossa tunnen itteni täysin arvottomaksi paskaksi niin en pysty rauhottumaan kuten ns. normaalit ihmiset, mä kirjotan, tekstaan, soitan, puhun, pommitan ja pommitan ja toisen vastauksesta riippuen se on joko "häivy mun elämästä" tai "rakastan sua ihan helvetisti", kultasta keskitietä oli harvoin, aina se oli jompaakumpaa ääripäätä.
Raskainta oli ja on ollut se, että mä itse tunnistan sen että nyt lähtee lapasesta, mutta en pysty rauhottumaan. Oon jossain vaiheessa onnistunut rauhottumaan vähän niin, että oon tajunnut ottaa tarvittavaa lääkettä ennenkuin menee ihan totaalisesti yli, mutta joskus ainut vaihtoehto on ollut rikkoa lasi ja raapia kädet auki ja huutaa toiselle että "mä tapan itteni jos sä et rakasta mua".
Keväällä aloin pohtimaan tätä omaa käyttäytymistäni enemmän ja enemmän, ja jotenkin ohimennen törmäsin epävakaaseen persoonnallisuushäiriöön ja kun mä aloin lukemaan siitä, niin mä itkin ja itkin ja luin lisää ja itkin vähän lisää, se aivan valtava helpotuksen tunne siitä että tälle mun sekoilulle on a) nimi b) apukeinoja ja c) mun ei välttämättä enään tarvitsis ajatella mun diagnoosin olevan "epänormaali vitun idiootti paskapää joka ei osaa hallita tunteitaan".
Jossain vaiheessa se diagnoosi tuli virallisesti; tunne-elämältään epävakaa persoonnallisuushäiriö, seuraava etappi on terapia ja tällä hetkellä hoito keskittyy enemmänkin epävakaan kuin masennuksen hoitoon, DKT alkaa toivon mukaan tammikuussa.
Tällä hetkellä E:n kanssa mun on ihan älyttömän vaikea pitää pää kasassa. Vaikeinta on myös tiedostaa oma käyttäytyminen, mutta silti huomata ettei osaa tehdä sille mitään, en vaan yksinkertasesti pysty estämään esim. huutoitkua kun toinen sanoo että "en jaksa nähdä tänään", käännän tilanteen automaattisesti päässäni "en halua nähdä sua tänään, koska en pidä susta tarpeeksi" ja vaikka mä esim. nyt tiedän ja tunnistan kuinka sekasin mun ajattelutapa on, niin en silti kykene pitämään niitä ajatuksia pois päästäni.
Tänään tapahtui klassinen tilanne, jossa E sanoi: "mä lähden kotiin tänään jossain vaiheessa" ja mä aloin itkemään ja sanoin että "lähde sitten heti, mä en ole riittävä sulle". Nyt normaali ihminen miettii, että mitä pahaa E sanoi ja miksi mä suutuin siitä niin pahasti? Tällä hetkellä en ihan tiedä itsekkään ja kaduttaa, nolottaa ja tuntuu siltä että vielä hetki sitten olin ihan eri ihminen. Tiedän kuitenkin, että mä näin tilanteen niin, että en ole riittävä, en ole haluttava, en ole ihana, en ole mitään, E ei pidä musta, se haluaa musta eroon, mä oon paha, mä oon ruma ja sitten mä sanon että "lähde sitten heti" koska ajattelen, että jos työnnän toisen nopeasti pois, niin se sattuu vähemmän, että minä selviän siitä tilanteesta voittajana ja voin kuvitella että E lähti, koska mä itse työnsin sen pois.
Jos toinen tässä tilanteessa ottais mut syliin, sanois että "rauhotu, ei oo mitään hätää, en mä oo lopullisesti lähdössä ja kyllä mä susta tykkään, lähden tänään mutta vietetään kiva päivä ennen kun lähden" niin en tiedä, oliskohan tilanne eri? En tiedä vaatisinko toiselta taas liikaa, mutta jos on olemassa keino jolla mut saa rauhottumaan, niin miksi niin ei tekisi? Sen mä tiedän, että kun mulle sanotaan siinä vaiheessa kun tunnen itteni arvottomaks paskaks että "oot sekopää" niin se ei ainakaan auta vaan useimmiten pahentaa tilannetta.
Mun omassa päässä musta vain usein tuntuu, että toinen tykkää musta vähemmän kuin mä siitä toisesta, enkä osaa olla sen tunteen kanssa. Kaikki on yleensä aina ok jos ollaan fyysisesti tekemisissä, mutta kun toista ei näe, niin sekoon ja oon ihan varma, että "tää ei toimi, tää tulee loppumaan", jolloin työnnän itse sen toisen pois, odottaen kuitenkin, että se haluais silloin lähemmäs, mitä ei koskaan tietenkään tapahdu.
Tarvitsen jatkuvasti vakuutteluja siitä että oon riittävästi, että oon ihana, kaunis, haluttava, mukava, kiva, haluun kuulla sen että se toinen haluaa olla mun kanssa ja että mun ei tarvitse hätäillä.
Joten, tästä päästään siihen mitä ystäväni kommentoi alussa; jos mulla on mahdollisuus löytää edes joku pieni toivonkipinä siitä, että tälle hulluudelle on olemassa parannuskeino ja voin syyttää diagnoosia ennemmin kuin ruoskia itseäni tilanteessa jossa jo muutenkin tunnen itteni arvottomaksi, niin eikö se ole vaan ihan helvetin positiivinen asia? Jos "oikea" syy mun käyttäytymiseen on äkkipikaisuus, huono itsevarmuus, tempperamentti, huonot hermot, vitun paska tunteidenhallinta jne. niin uskon, että epävakaa diagnoosi ja DKT auttaa noihin kaikkiin asioihin, oli se "oikea" syy mun käytökseen mikä tahansa, mutta tällä hetkellä mä tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että ehkä tästä on ulospääsy, ehkä tähän voi vaikuttaa enkä tuu aina olemaan näin hullu.
Mä antaisin mitä tahansa, jos mä osaisin tuntea itseni riittäväksi, ihanaksi, mutta välillä tuntuu niin synkältä, miten kukaan ikinä jaksais mua ja mun vaikeuksia? Miksi mä ansaitsisin ketään tähän vierelle, kun en osaa käyttäytyä kuitenkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti