Minä täällä taas

Kurkkasin tänne blogiin ja huomasin että täällä käy kuukausittain aika paljon ihmisiä lukemassa vanhoja kirjotuksia ja se tuntuu hassulta. Toisaalta toivon, että oon ollut avuksi jollekkin joka jännittää esim. mivolle menemistä, halusin sillon kirjottaa tänne asioita joita olisin ite halunnut tietää ennen osastolle menemistä mutta joista en löytänyt kuitenkaan mitään tietoa.

En pysty lukemaan vanhoja tekstejä läpi ilman että tekee pahaa, en tunnista enään itseäni niistä teksteistä. Se on varmaan vähän sama kuin laihduttaminen; ensin oot tosi lihava ja laihdutat ja jossain vaiheessa tuntuu että lihava sinä olikin joku muu.

Noh, halusin myös kirjottaa tänne äkkiseltään ja kertoa että mulla menee hyvin. I'm alive ja elämä kantaa. En kadu sitä että hain apua ja sain sitä, mutta jotkut hoitokeinot eivät olleet selkeesti mua varten, mutta se on voinut johtua siitä että ehkä en koskaan ole ollutkaan pelkästään masentunut vaan adhd.

Niin tai näin, hakekaa apua, tarttukaa asioihin joita teille tarjotaan, kyllä niistä jossain vaiheessa seuraa jotain hyvää, ainakin parempaa kuin se paska siellä sängyn pohjalla.

The end

Oon tullut siihen tilanteeseen, että kadun blogin julkistamista ystävilleni. Mun ois pitänyt pysyä anonyymina jolloin kirjottaminen ois pysynyt helppona asiana, semmoisena ettei mun ois tarvinnut miettiä mitä kaikkea kirjoitan milloinkin.

Oon päätynyt siihen, että lopetan tän blogin kirjottamisen ja aloitan ehkä uuden, täysin anonyymina, tai vaihtoehtoisesti elelen ilman kirjottamista, who knows!

Mulla menee ihan hyvin ja jatkohoidot on selvät, mä tuun olemaan vielä ihan kunnossa.

Toivottavasti blogista on ollut hyötyä jollekkin, täällä on käynyt huima määrä lukijoita tän yli puolenvuoden ajan. Vaikka osaltaan kaduttaa blogin julkaiseminen, niin toisaalta oon myös tyytyväinen siihen; oon saanut ihan uudenlaisen yhteyden moniin ihmisiin ja se on ollut ihanaa.

Mulla ei ole tähän loppuun mitään "this too shall pass"- tyylisiä tsemppikommentteja, kun en tiedä omasta tulevaisuudestanikaan vielä. Voin vaan sanoa että puhukaa, älkää jääkö yksin.

Pus kaikille <3

Epävakaa persoonnallisuushäiriö ja ihmissuhteet

"Tuntuu siltä että sun on niin helppo puolustella sanojas/tekojas sillä epävakaan diagnoosilla, et piiloudut sen taakse jotenkin, tuntuu että toikin on enempi äkkipikaisuutta eikä persoonnallisuushäiriötä"- ystäväni kommentti sen jälkeen kun kerroin miten olin reagoinut erääseen tilanteeseen E:n kanssa.

Tästä on hyvä aloittaa ja tää anto mulle boostia kirjottaa aiheesta tänne, mulla on luonnos "epävakaa ja ihmissuhteet" mutta en oo jaksanut pohtia asiaa kirjottamisen muodossa joten luonnokseksi se on jäänyt.

Aloitetaan vähän vanhoista jutuista, nimittäin minä ja menneet ihmissuhteet. Ensimmäinen vakava suhde oli jo alusta lähtien vähän kummallinen, olin 18 ja valtavan kontrolloiva ja mustasukkainen, mikään ei riittänyt mulle, kaikki oli sekavaa ja kun meni huonosti niin meni todellakin huonosti, mutta kun meni hyvin niin meni tosi hyvin. Kyseinen suhde kesti melkein kaks vuotta ja päättyi lopulta tosi pahasti niin, että mua oli petetty ympäriinsä vaikka ja kenen kanssa niin, että siitä tiesi melkein kaikki muut paitsi minä itse, lopulta veivattiin puolisen vuotta ees taas ja sinäaikana tapahtuneista asioista en ees halua kirjottaa tänne sen tarkemmin, sanotaanko näin, että kun hoitaja toteaa mulle että "sulla on selkeesti taustalla joku tosi vahva hylkääminen" niin musta tuntuu että se on ollut just tää mitä tässä parisuhteessa on tapahtunut.

Ensimmäisen parisuhteen jälkeen kaikki oli hankalaa, hain hulluna aina toista ihmistä lähelle ja jos en saanut tarpeeksi huomiota tai joku muu asia oli "väärin" niin työnsin toista pois ja vein tilanteen kaaokseen ja jatkoin tätä niin kauan kunnes toinen lopulta lopetti koko jutun.

Viimeisimmän parisuhteen kohdalla olin aivan varma että vika on siinä toisessa ihmisessä, että hän on mua kohtaan paska kun en saa tarpeeksi huomiota, huomionosotuksia, hän ei näe mua tarpeeksi, ei pidä tarpeeksi yhteyttä, ei sano oikeita asioita, hän on vaan mulkku ja käyttäytyy huonosti mua kohtaan. Ajattelin että mulla on oikeus näihin tunteisiin, koska mustahan tuntui pahalta ja pahalta siksi, että toinen ei sanonut tai tehnyt asioita joita mä olisin halunnut. Ei ollut mitenkään harvinaista että työnsin taas pois ja halusin erota koska "ei tästä tule kuitenkaan mitään" ajatellen kuitenkin samalla, että "ehkä se nyt oppii arvostamaan mua ja käyttäytymään paremmin mua kohtaan". Tunsin niin usein itteni loukatuks, satutetuks, arvottomaks ja hain kokoajan enemmän ja enemmän, mikään ei riittänyt. Olin vuoronperään täysin paskana ja sitten taas täysin onnellinen, arvostin itseäni vaan sen kautta mitä toinen teki tai sano mulle ja jos se ei tehnyt tai sanonut asioita jotka ois tehnyt mut onnelliseksi niin voi sitä helvettiä mikä aukes.

Jo pitkään tunnistin että kaikki ei oo ihan ok, että en mä ole vaan äkkipikanen. Löysin exän kanssa keskustelun jonka aihe on ollut "jäätkö tänään yöksi vai et" ja mä oon kirjottanut ainakin 60 riviä siitä kuinka paskalta musta tuntuu se ettei se jäisi yöks, hei haloo oikeesti, ei oo ihan normaalia.

Mä rupesin jossain vaiheessa miettimään että mikä helvetti tässä on, että kun se juna lähtee liikkeelle niin sitä ei pysty pysäyttämään ja miksi niissä tilanteissa jossa tunnen itteni täysin arvottomaksi paskaksi niin en pysty rauhottumaan kuten ns. normaalit ihmiset, mä kirjotan, tekstaan, soitan, puhun, pommitan ja pommitan ja toisen vastauksesta riippuen se on joko "häivy mun elämästä" tai "rakastan sua ihan helvetisti", kultasta keskitietä oli harvoin, aina se oli jompaakumpaa ääripäätä.

Raskainta oli ja on ollut se, että mä itse tunnistan sen että nyt lähtee lapasesta, mutta en pysty rauhottumaan. Oon jossain vaiheessa onnistunut rauhottumaan vähän niin, että oon tajunnut ottaa tarvittavaa lääkettä ennenkuin menee ihan totaalisesti yli, mutta joskus ainut vaihtoehto on ollut rikkoa lasi ja raapia kädet auki ja huutaa toiselle että "mä tapan itteni jos sä et rakasta mua".

Keväällä aloin pohtimaan tätä omaa käyttäytymistäni enemmän ja enemmän, ja jotenkin ohimennen törmäsin epävakaaseen persoonnallisuushäiriöön ja kun mä aloin lukemaan siitä, niin mä itkin ja itkin ja luin lisää ja itkin vähän lisää, se aivan valtava helpotuksen tunne siitä että tälle mun sekoilulle on a) nimi b) apukeinoja ja c) mun ei välttämättä enään tarvitsis ajatella mun diagnoosin olevan "epänormaali vitun idiootti paskapää joka ei osaa hallita tunteitaan".

Jossain vaiheessa se diagnoosi tuli virallisesti; tunne-elämältään epävakaa persoonnallisuushäiriö, seuraava etappi on terapia ja tällä hetkellä hoito keskittyy enemmänkin epävakaan kuin masennuksen hoitoon, DKT alkaa toivon mukaan tammikuussa.

Tällä hetkellä E:n kanssa mun on ihan älyttömän vaikea pitää pää kasassa. Vaikeinta on myös tiedostaa oma käyttäytyminen, mutta silti huomata ettei osaa tehdä sille mitään, en vaan yksinkertasesti pysty estämään esim. huutoitkua kun toinen sanoo että "en jaksa nähdä tänään", käännän tilanteen automaattisesti päässäni "en halua nähdä sua tänään, koska en pidä susta tarpeeksi" ja vaikka mä esim. nyt tiedän ja tunnistan kuinka sekasin mun ajattelutapa on, niin en silti kykene pitämään niitä ajatuksia pois päästäni.

Tänään tapahtui klassinen tilanne, jossa E sanoi: "mä lähden kotiin tänään jossain vaiheessa" ja mä aloin itkemään ja sanoin että "lähde sitten heti, mä en ole riittävä sulle". Nyt normaali ihminen miettii, että mitä pahaa E sanoi ja miksi mä suutuin siitä niin pahasti? Tällä hetkellä en ihan tiedä itsekkään ja kaduttaa, nolottaa ja tuntuu siltä että vielä hetki sitten olin ihan eri ihminen. Tiedän kuitenkin, että mä näin tilanteen niin, että en ole riittävä, en ole haluttava, en ole ihana, en ole mitään, E ei pidä musta, se haluaa musta eroon, mä oon paha, mä oon ruma ja sitten mä sanon että "lähde sitten heti" koska ajattelen, että jos työnnän toisen nopeasti pois, niin se sattuu vähemmän, että minä selviän siitä tilanteesta voittajana ja voin kuvitella että E lähti, koska mä itse työnsin sen pois.
Jos toinen tässä tilanteessa ottais mut syliin, sanois että "rauhotu, ei oo mitään hätää, en mä oo lopullisesti lähdössä ja kyllä mä susta tykkään, lähden tänään mutta vietetään kiva päivä ennen kun lähden" niin en tiedä, oliskohan tilanne eri? En tiedä vaatisinko toiselta taas liikaa, mutta jos on olemassa keino jolla mut saa rauhottumaan, niin miksi niin ei tekisi? Sen mä tiedän, että kun mulle sanotaan siinä vaiheessa kun tunnen itteni arvottomaks paskaks että "oot sekopää" niin se ei ainakaan auta vaan useimmiten pahentaa tilannetta.

Mun omassa päässä musta vain usein tuntuu, että toinen tykkää musta vähemmän kuin mä siitä toisesta, enkä osaa olla sen tunteen kanssa. Kaikki on yleensä aina ok jos ollaan fyysisesti tekemisissä, mutta kun toista ei näe, niin sekoon ja oon ihan varma, että "tää ei toimi, tää tulee loppumaan", jolloin työnnän itse sen toisen pois, odottaen kuitenkin, että se haluais silloin lähemmäs, mitä ei koskaan tietenkään tapahdu.

Tarvitsen jatkuvasti vakuutteluja siitä että oon riittävästi, että oon ihana, kaunis, haluttava, mukava, kiva, haluun kuulla sen että se toinen haluaa olla mun kanssa ja että mun ei tarvitse hätäillä.

Joten, tästä päästään siihen mitä ystäväni kommentoi alussa; jos mulla on mahdollisuus löytää edes joku pieni toivonkipinä siitä, että tälle hulluudelle on olemassa parannuskeino ja voin syyttää diagnoosia ennemmin kuin ruoskia itseäni tilanteessa jossa jo muutenkin tunnen itteni arvottomaksi, niin eikö se ole vaan ihan helvetin positiivinen asia? Jos "oikea" syy mun käyttäytymiseen on äkkipikaisuus, huono itsevarmuus, tempperamentti, huonot hermot, vitun paska tunteidenhallinta jne. niin uskon, että epävakaa diagnoosi ja DKT auttaa noihin kaikkiin asioihin, oli se "oikea" syy mun käytökseen mikä tahansa, mutta tällä hetkellä mä tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että ehkä tästä on ulospääsy, ehkä tähän voi vaikuttaa enkä tuu aina olemaan näin hullu.

Mä antaisin mitä tahansa, jos mä osaisin tuntea itseni riittäväksi, ihanaksi, mutta välillä tuntuu niin synkältä, miten kukaan ikinä jaksais mua ja mun vaikeuksia? Miksi mä ansaitsisin ketään tähän vierelle, kun en osaa käyttäytyä kuitenkaan?

Kuulumiset

Ystäväni sanoi, että pitäisi päivittää tätä joskus, joten ehkä nyt onnistun julkaisemaan pätkän, moni aikasempi yritys on jäänyt pelkästään luonnokseksi kun oon yrittänyt kirjotella syvempää tekstiä jostain tietystä teemasta, mutta ajatus on katkennut. 

Kuulumisten kirjottaminen tänne tuntuu nykyään hankalalta, sen jälkeen kun julkistin tän omalla facebook-seinällä on mulla ollut olo, että mun kuulumisia seurataan tätä kautta ja sitten mulle tulee semmoinen olo, että "enpä kirjota mitään niin eivät tiedäkkään". Mulla oli kuitenkin syyni tehdä tästä julkinen, halusin että ihmiset tietää ja näkee pintaa syvemmälle, joten tämä mielessäni mä yritän rustata tänne nyt tekstiä. 

Mitä mulle sitten kuuluu? Välillä hyvää, välillä huonoa, mutta pärjään. Psykopolin hoitaja on käynyt täällä kahteen otteeseen ja tulee tänään taas, ollaan sovittu että meen jatkuvan masennuksen ryhmään ennen terapiaa ja vähän stressaan miten pystyn siihen, että olisin jossain tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, mutta ilman osallistumista ei heru terapiaakaan, joten... 

Ensviikolla on lääkäri, jossa tehdään hoitosuunnitelma ja siitä tää hoito oikeesti sitten alkaa. 

Mulle aloitettiin uusi lääkitys johon oon nyt siirtynyt täysin, mitään sivuvaikutuksia tai oikeestaan mitään vaikutuksia en oo huomannut. 

Oon ollut vähän hulluna pari viikkoa, kiitos elämäni ensimmäisten e-pillereiden, huhhu mitä myrskyjä mun päässä on käynyt. E nauroi kun alotin pillerit ja vakuutin että ei musta hullua tuu, "no sä olisitkin sitten ensimmäinen". Oon ollut aivan kamala nainen ja e:llä on ollut varmasti kestämistä. 

Mä rupeen tosissaan kurkottelemaan tästä omasta kuopastani pois ja yritän aloittaa niinkin pienestä asiasta, että tekisin edes jotain kehittävää päivisin. Tottakai mulla on nyt tämmönen uho päällä; vietin just superkivan viikonlopun oulussa ystävien kanssa, kyllä piristi. Mun seuralainen nukkuu vieressä ja junamatkaa on jäljellä vielä viitisen tuntia; loistavaa aikaa päivitellä tänne, käydä läpi imgur ja chattailla ihmisten kanssa, hih. 

Tämmöstä tänne siis, kovin pikainen ja vain vähän pintaa raapaiseva päivitys, mutta niin: elossa ollaan. 

Psykopolilla tapahtuu

Nyt on pitkästä aikaan jotain oikeetakin asiaa eikä pelkkää lilluttelua ja väsymyksen valittelua!

Eilen oli sosiaaliohjaajan kanssa aika, jossa selvitettiin raha-asioita ja sovittiin, että ohjaaja tulee vaikka mun luo jos en saa aikaseksi lähteä liikkeelle; pääasia että hommat ei menis nyt tähän missä ne taas on vaan laskut tulis maksettua ja hakemukset laitettua eteenpäin. Se halusi myös olla tarvittaessa yhteydessä psykopolin hoitajaan ja se sopi mulle hyvin.

Päivällä oli psykopoliaika omahoitajan ja uuden lääkärin kanssa. Uusi lääkäri oli ihan ok, peruslääkäri joka hoiti asiansa hyvin.

Isoin juttu oli varmaan se, että omahoitaja ehdotti josko hän tulis viikottain käymään mun luona että saadaan tää hoito nyt kunnolla aloitettua, eli sovittiin että keskiviikkoisin hoitaja tulee tunniksi tänne ja käydään vaikka kävelyllä tai kaupassa. Musta tää on niin hienoa, puhuin käynnillä mun lukoista ja siitä että tiedän kyllä mikä mulle ois parasta, miten mun pitäis olla ja miten mun oletetaan olevan, mutta silti mussa on joku lukko joka estää myös käyttäytymästä "normaalisti" ja jään vaan kotiin ja paskon kaiken.

Lääkäri ehdotti myös lääkemuutosta, tietenkin, aavistelin tätä jo etukäteen. Sanoin aluksi että en oo suostuvainen lääkemuutoksiin, mutta mut vähän ylipuhuttiin ja tässä sitä ollaan. Lääkkeistä puhuttiin yleisesti tosi vähän, vähän vaan ohimennen, mikä on mun mielestä vaan positiivista. Tällä hetkellä mulla on siis optipar suurimalla mahdollisella annoksella ja se vaihtuu asteittain johonkin toiseen, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Melatoniinia syön epäsäännöllisesti, mutta oon pikkuhiljaa tiputellut sitäkin pois, koska oon nukkunut jopa ihan hitosti liikaa ja nukahtaminen ei oo ollut ongelma. Ataraxiin on resepti auki apteekissa ja lääkäri suositteli sitä, koska raavin unissani itteäni haavoille, mutta atarax on taas siitä paska että se pistää nukuttamaan ihan helvetisti liikaa. Mainitsen myös taas supervoitosta, mutta kahdeksasta-yhdeksästä lääkkeestä pudottaminen yhteen on ihan fantastista! Vaikka mä tein tätä tiputtelua vähän itsekseni niin kyllä sitä jotenkin oman kehon ja mielen tietää ja tuntee mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei.

Käynnillä olis pitänyt keskustella tulevasta hoidosta paremmin, mutta koska oli niin hitosti asiaa niin sovittiin, että joulukuussa suunnitellaan jatkohoito tarkemmin ja haetaan kuntoutustukea helmikuusta lähtien, sitten ollaankin jännän äärellä kelan kanssa taas... Nykyinen sairasloma jatkui tammikuun loppuun saakka, sitten ollaan oltu sairaspäivärahalla maximiaika.

Masennuksen lisäksi epävakaa persoonnallisuushäiriö on nyt diagnooseina ja ohimennen puhuttiin siitä, että josko jatkohoitona ois dialektinen käyttäytymisterapia (http://www.laakaripaivat.fi/2013/media/tiedotteet/ennakkoinfon-tiedotteet/dialektinen-kayttaytymisterapia-ja-tietoinen-lasnaolo-epavakaan-persoonallisuushairion-ja-samanaikaisen-paihdeongelman-hoidossa/) ja omahoitaja mainitsi myös magneettihoidon josta en koskaan ollut kuullutkaan ja tietty sähköhoidon, mutta kaikista näistä puhutaan sitten joulukuussa enemmän.

Aiotaan selvitellä syömisasioita tarkemmin, mulla on uusi aika fysioterapiaan, kahden viikon päästä lääkäriaika ja maanantaina sosiaaliohjaaja soittelee, eli vaikka ja mitä on nyt tapahtumassa, jihuu.

Oon ollut viikkotolkulla äärimmäisen väsynyt kuten oon täälläkin jo kertonut. Eilen kolmen tunnin yöunien jälkeen olin kuitenkin melko pirteenä, ja tänään 12 tunnin yöunien jälkeen ihan semipirteenä myös, saa nähä mihin suuntaan tää kehittyy.

Aalloissa siis

Masennushetket tulee aaltoina, välillä menee pitkään hyvin ja pikkuhiljaa alkaa väsyttämään, en saa aikaseks asioita, laskut ja tiskit kasaantuu, en mee varatuille ajoille ja nukun tosi paljon. Nyt ollaan taas siinä, että menee vähän huonommin.

Oon ennenkin sanonut tätä, mutta vaikka elämässä on uusi ihminen (mies on ollut täällä vaan edelleen) niin silti ne omat ongelmat ei katoa mihinkään, ajattelin ennen, että rakastuminen tarjoaa ihmeparantumisen, mutta ei se mee niin.

Kituuttelin tän olon kanssa parisen viikkoa, kunnes viimeviikolla sain sanottua ääneen, että "hei tarvitsisin apua". Mummo tuli tänään, se tiskasi kun mä avasin ison laskupinon, soitin sossuun jossa sosiaalihoitaja sanoi että "älä huoli hei, kyllä me hoidetaan kaikki kuntoon" ja nään sitä perjantaina. Sain aikaseksi soitettua fyssarille sekä terveyskeskukseen (mulla on kropassa vähän ongelmia tällä hetkellä jotka voi olla osasyy tähän huonontuneeseen oloon) ja käytiin kaupassa sekä apteekissa mummon kanssa, nyt on vähän helpottuneempi olo.

Nyt kellutaan päivästä toiseen, kyl tää tästä taas.

En jaksa tännekään nyt kirjottaa tän enempää.

Miten ja miksi vain minut löysit merestä ihmisten

Mies on täällä edelleen. Elämä on pyörinyt sen ympärillä kohta kaks viikkoa enkä oo kyennyt muuta ajattelemaankaan tai tekemään. Kerroin sille viimeviikolla mun kuluneesta vuodesta ja se otti asiat hyvin.

En mennyt psykopolille vaan nukuin sen ohi vahingossa, se oli ainut päivä kun nukuin yli 12 tuntia ja koska muina päivinä oon herännyt pirteenä niin en edes tajunnut pistää herätyskelloa. Eilen tuli lappu että mulle on varattu hoitajan ja lääkärin kanssa aika ensviikolle ja vähän jännittää nähdä lääkäriä. Oon alkanut olemaan lähipäivinä väsynyt ja huonotuulinen, en ole ihan varma, mutta tuntuu että huono hetki on lähestymässä, tuntuu ahdistavalta kun en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, miten tää kaikki tulee jatkumaan, miten kaiken voi saada muka kuntoon täysin, miten musta voi tulla normaali yhteiskuntakelpoinen ihminen?

Marraskuussa on lääkäri terveyskeskuksessa sekä ensikäynti auroran fysioterapiaan, molemmat hyviä ja tärkeitä juttuja, kunhan vaan oikeesti saan aikaseks mennä paikalle, kyllä mä kai.

Tänään itkettää, oon väsynyt. E lähti töihin tunti sitten ja jäin valvomaan, meen ehkä kohta takasin sänkyyn nukkumaan.

En oo käynyt ulkona kunnolla ihan hirveen pitkään aikaan, ollaan me sentään käyty kaupassa pari kertaa ja ajelemassa kaverin luo, joten kai ne jotenkin lasketaan ulkona käymiseks. En ota ulkonakäymisestä stressiä, E on täällä joten se on ihan eri asia jos olisin täällä sisällä vaan yksinäni enkä tekis mitään, ei sillä että olisin muka saanut jotain täällä aikaseks; en oo, tänään mä uhosin siivoavani hurjasti, mutta saa nähdä miten käy.

Tulevana perjantaina pidän kotibileet ja ihanan moni ystävä on tulossa paikalle. Juon paljon alkoholia ja nautin illasta täysin rinnoin, tulee varmasti superkivaa!

Kissat kehrää vieressä ja haluaa ruokaa, time to go ->