Rankka päivä

Omahoitaja sanoi eilen aamulla, että "tän päivän jälkeen oot varmaan tosi väsynyt"; oikeassa oli. 

Eilen lähdin aamukympin aikoihin äidin ja sen miesystävän kanssa käymään kotona, tarvitsin vähän siivousapua ja äiti on aina paras siihen hommaan <3. 

Kotona yhdessä imuroitiin, pestiin lattiat, siivottiin keittiö ja kaapit, vaihdettiin kissojen hiekat ja pesin pyykkiä. Tilattiin vielä lisäksi pitsaa, polteltiin parvekkeella tupakkaa ja juteltiin paskaa. Äiti on ihana, on ihanaa mennä kotiin perjantaina kun kotona on tosi tosi siistiä. 

Kahden maissa lähdettiin käymään kiinteistöhuollossa hoitamassa asioita, sain vihdoinkin hommattua itelleni saunavuoron mikä tuntuu myös kivalta.

Vähän jälkeen kaks menin kulosaaren päiväsairaalaan jossa mulla oli haastattelu ja tilojen esittely, lääkärin haastattelussa meni melkein 45minuuttia ja kaikki asiat käytiin aika tarkastikin läpi. Parhain uutinen oli se, että PÄIVÄSAIRAALA ALKAA MAANANTAINA! Ihan paras uutinen. Vastaisuudessa (eli seuraavat pari kuukautta) tää blogi tulee sitten keskittymään päiväsairaalaan, vaikka pikkasen varmaan sivutaan yksityiselämääkin, mutta sairaalajuttuja tiedossa siis lisää. 

Haastattelun jälkeen näin pikkusiskoa, käytiin mäkissä ja tutustutin sen tähän osastoon, sit jännitti hirveesti, mutta olo helpotti kun näki tän paikan; ei tää oo yhtään pelottava paikka. Pikkusisko lähti viideltä ja sen jälkeen näin vanhaa työkaveria vuoden (!!) tauon jälkeen, käytiin syömässä pullaa ja join teetä. Oli mukavaa nähdä, mutta aloin olemaan jo niin väsynyt että ei hirveen kauaa pystynyt kuitenkaan juttelemaan. Sovittiin että nähdään vielä ja ettei mun kannata ottaa siitä hirveesti paineita. On ollut ihanaa että ihmiset ymmärtää tän tilanteen ja on suhtautuneet tähän tosi hyvin. 

Illalla iski siten hirvee ahdistus jossain kohtaa, otin kotonaisen opamoxin joka ei auttanut, olin piikkimatolla ja kävin saunassa. Lopulta mä otin unilääkkeet aika aikasessa vaiheessa ja toivoin että saan unta; sainkin onneksi. Täällä oli eilen iltavuorossa semmonen hoitaja josta en pidä, joten ei tullut sen kanssa paljoakaan sitten juteltua oloista tai muista. 

Mulla on tällähetkellä kovatulehdus ja oon ihan järkyttävässä flunssassa, nukun vähän huonosti kun yskin yöt, mutta unirytmi ainakin on pysynyt hyvänä ja oon edelleen päivisin ihan pirtee. Ehkä näin paljoa hommaa en päiviini vielä ahda mitä eilen oli, mutta uskon että jaksan sen päiväsairaalan "ihan ok". 

Tänään mä lepäilen ja parannan flunssaa, juon paljon teetä ja ehkä kirjotan tänne vielä myöhemmin lisää. Kirjottaminen helpottaa aina oloa. 

Kaikki vituttaa

Oon saanut parina päivänä olla musiikkihuoneessa, kuunnella musiikkia ja vuodattaa paha olo huutamalla ja laulamalla ulos. Tänään en enään saanut ja hoitajan "meillä on kuule säännöt täällä"- kommentti pisti vituttamaan, onko se mun vika jos mut on päästetty ja se on ollut toimiva keino ahdistukseen ja mua vähän turhauttaa kun en saanutkaan enään mennä? Lopulta menin jumppahuoneeseen piikkimatolle mutta vitut, ei se auttanut mitään.

Eilen oli lääkärintapaaminen ja pyysin että saisin jotain lääkettä tähän ahdistukseen, joka käy päiväpäivältä vaan ahdistavammaksi. Sain kun sainkin, bentsoja; opamoxia. Otin opamoxin eilen ja nukuin neljän tunnin päikkärit; no eipä ainakaan ahdistanut. Tänään otin puolikkaan ja muutamaa tuntia myöhemmin vielä toisen puolikkaan, toimii ihanasti. Olo on leijuva, kevyt, hyvä, ei ahdista. Paitsi nyt vituttaa, se hoitaja ja typerät säännöt, inhoon sääntöjä jotka on sääntöjä vaan koska "no näin tää nyt vaan on" ilman että perustellaan. Ois tehnyt mieli vittuillakseni kysyä että tuleeko joku hoitaja sitten sieltä kopista ulos ja tulee kuuntelemaan mun rääkymistä, häh? No ei varmasti ois tullut. Eilen kuulin hoitajien puhuvan siitä että joku hoitaja vois pitää rentoutusryhmän ja laittaa cd:n pyörimään, toisen hoitajan kommentti oli "no se en ainakaan ole minä" johon toinen totesi että "no en kyllä minäkään", lopulta koko rentotusjuttua ei sitten pidetty. Tuolla kopissa istuminen on varmasti kivempaa ja antoisampaa meille potilaille. Onneks on myös motivoituneita ja kivoja hoitajia, mutta joidenkin naamasta paistaa jo selkeesti se, että tähän työhön ja meihin on kyllästytty ja kovaa. Pelottaa olla ahdistunut ja hermostunut täällä, oon todistanut vartijan paikallekutsumista jo pari kertaa parin pienen ärähdyksen takia, joten nyt oon tässä, purkamassa tätä tänne blogiin.

Vähän myös vituttaa se, että aina kun haen ahdistukseen lääkettä, niin se annetaan suoraan, kysymättä mistä ahdistus johtuu ja oonko kokeillut muita keinoja, mun mielestä se ei oo hyvä juttu. Mä otan napin koska se on helppoa, mutta oon myös yleensä ennen sen ottamista kokeillu kaikkea mahdollista. Eilen omahoitajan kanssa juteltiin siitä että pitäisin käsissä jääpaloja tai valuttaisin käsivarteen jääkylmää vettä, en oo vielä niitä kokeillut, mutta tuntuu että jos tää nappi ei kohta vaikuta niin sitten kyllä.

Eilen alkoi lääkärillä vituttamaan kun se sanoi että "oliskohan se se blogi joka sua ahdistaa", no ei varmasti vittu ole.

Multa myös kysyttiin unelmoinko tulevaisuudesta, onko mulla unelmia, toiveita? No ei ole vielä, eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan olla. Kyllä niitä jossain vaiheessa sitten on, mutta mun mielestä vielä ei oo niiden aika, vaan nyt mennään päivä kerrallaan.

Sossun kanssa juttelin tänään myös, se oli ihana niinkun aina, se yrittää hommata mulle uimakorttia ja jos se sen mulle saa niin lupaan ja vannon käyväni uimassa ainakin pari kertaa viikossa!

Tänään yks mun pitkäaikasimmista ystävistä tuli käymään, syötiin kiinalaisessa ja se osti mulle tupakkaa kun olen köyhänä, näytin sille osastoa ja ainakin toistaseks kaikille on jäänyt osastosta ihan positiivinen kuva.

Ainiin, vituttaa myös se, että nukun joo katkeemattomat yöunet n. 23 -> MUTTA herään nykyään viiden - seittemän välillä, päivällä ei onneks väsytä. Jonkun mielestä tää on tosi passeli yörytmi, mut kyl musta tuntuu et useamman vuoden +10 nukkuneena nää pienoiset unet ei tuu riittämään ja oon jossain vaiheessa vielä tosi väsynyt. Syön aikamoista arsenaalia unialääkkeitä, melatoniinina menee 2kpl eli yhteensä 6mg, risperdalia 0,5mg, tenoxia 10mg ja lisäks imovanea jollain annoksella. Lääkemuutoksia tuli muutenkin vähän niin, että masennuslääke tuplattiin ja risperdalista yritetään päästä eroon, ja yks opamox tarvittaessa päivällä kokonaisena tai puolitettuna.

Tein eilen sen kirjeen ja plusmiinuslistan. Plussia oli ehkä viis, ja miinuksia 20. Kyl mä nyt ymmärrän miks mä halusin tätä eroa, en mä ollut onnellinen. Nyt mä ehkä kaipaan enemmän sitä fiilistä seurustelusta, ja sitä että on joku, en niinkään sitä ihmistä, ei se ollut mun elämäni rakkaus.

Huomenna nään äitiä ja mennään käymään kotona, siivotaan. Huomenna on myös se päiväsairaalan haastattelu, sen jälkeen nään siskoa ja myöhemmin vanhaa työkaveria. Kiireinen päivä siis tulossa.

Pieniä asioita jotka tekevät onnelliseksi

Mummo tuli käymään osastolla, se kertoi että on syönyt melatoniinia koska on nukkunut tosi huonosti kun on ajatellut mua niin paljon, tuli vähän haikee fiilis. Kierrätin sitä osastolla ja sain siltä iiiison bubbleroomin paketin jonka olin tilannut, ai että miten paljon kaikkea ihanaa ja kivaa ja kaikki oli SOPIVIA!

Käytiin chikosissa syömässä, kävely sinne teki hyvää. Söin vatsan ihan täyteen ja otettiin vielä jälkiruokaakin. Mummo antoi mulle sen ja vaarin kihlasormuksen ja luulen, että se jää mun pikkurilliin ikuisiks ajoiks, arvostan elettä ihan suunnattomasti ja vähän liikutuinkin.

Halattiin kun mummo lähti ja sen kanssa vietetystä muutamasta tunnista tuli kyllä tosi hyvä olo, ihanaa että on mummo, mummo on ihana.

Tänään päivä on muuten ollut taas vähän kehno, heräsin viideltä ja valvoin pari tuntia, sain jossain vaiheessa tunniks unta ja tuntuu että oon viettänyt koko tunnin yksin unissani naureskellen, niin siinä käy kun näkee unta että on tuomarina seiskan kanarian saarilla järjestettävässä kim kardashianin ja beyoncen hääpukukilpailussa....

Oon hikotellut viimeset kolme päivää varmaan niin, että hikkakohtauksia tulee n. 6 päivässä, tänään mainitsin asiasta hoitajille, ja jos tää ei vähene parissa päivässä niin jutellaan lääkärille. Hikottelu on muuten erittäin ärsyttävää näin suurissa määrin.

Mä voisin yrittää pienet päiväunet, oon nukkunut aika vähän täällä osastolla enkä meinaa saada päiväuniakaan aikaseks, se on ärsyttävää, koska mä joskus nautin oikein kunnolla päiväunista :/

Loppuun muutamat kuvat, joita niin harvakseltaan lisään, lähinnä koska haluun pysyä anonyymina ainakin vielä toistaiseksi.

Mummolta saatu sormus <3

Pieni osa huonetta, oon vallottanut kaikki kaapit ja tasot... hups

Nörttipaikka sängyn vieressä

Ei kyyneliä

Eniten lähipäivinä on ahdistanut se, että itkua ei kuulu eikä näy. Ei tuu itkua vaikka väkisin yrittäisin (no sillon ei yleensä tietenkään tuu) ja silti kuitenkin itkettää ja tuntuu että pitäis saada se itku ulos.

Tänään aamulla heräsin ennen herätystä kasilta, söin hyvän aamupalan ja lähdin keskuspuistoon kävelemään keskelle metsää, olin tunnin ja ihmettelin lapsuuden maisemia, moikkailin hevosia ja istuskelin tupakalla, hikoilin ja koko lenkki kävi kunnon päälle, mutta teimpähän sen kuitenkin!

Kun tulin takasin osastolle ahdisti vietävästi, juttelin hoitajan kanssa ja se helpotti oloa, sain siltä neuvon että mun ei ehkä kannata yritää pakottaa sitä itkua, vaan se tulee sitten kun on tullakseen.

Illalla mulla on osastokaverin kanssa saunatreffit, juttuseura on tehnyt hyvää ja sauna tekee aina hyvää.

Koitan jatkuvasti keksiä itelleni tekemistä, en pysty pysähtymään. En pysty nukkumaan ees päiväunia vaikka aikasemmin ei ois ollu mikään ongelma. Oon ihan ylivirittynyt kokoajan, ehkä se on mun kehon ja mielen tapa suojella mua tulevalta itkulta ja romahtamiselta, en tiedä. Tuntuu etten tiedä mistään mitään ja silti tiedän niin paljon, jotenkin hämmentävä tää oma pää. Tiedän kuinka helppoa ois nyt vaan antaa periks ja luovuttaa, mutta mulla on nyt niin vankka usko tulevaisuuteen että en tee sitä, viimekerralla osastolla tehtiin aika paljon duunia että saatiin mun asiat reilaan, joten en tosiaan haluu nyt että kaikki menee ihan paskaks.

Oon sopinu moneks päiväks tapaamisia ystävien ja sukulaisten kanssa, helpottaa oloa tietää että mulla on niin loistava lähipiiri, siitä saa voimaa. Huomenna tulee mummo ja käydään syömässä, tekee hyvää näyttää tätä paikkaa mummolle ettei sen tarvitse ihan hirveesti huolehtia mun puolesta.

Eilen kävin muuten kotona, kotona ahdisti ihan älyttömästi, onneksi kissanhoitaja oli siivonnut pois lasinsirpaleet mitkä jäi mun jäljiltä, oli silti haikeeta haistella lakanoita jotka tuoksu ihan exältä, ja istua parvekkeella siinä missä me viimeks istuttiin kun nähtiin. En varmaan kirjottanut tänne, mutta sillä on toinen nainen. Mun ei ois tarvinnut saada tietää siitä eron jälkeen, mutta jostain syystä hän ajattelematta lainkaan aivoillaan päätti kertoa mulle, satuttaakseen ehkä vielä lisää, en tiedä. Tänään mä teen sen plusmiinuslistan ja kirjotan kirjeen jota en koskaan lähetä, mä haluun vähän jo nyt eteenpäin tässä asiassa ja nähdä, miksi ero oli oikeesti ihan hyvä juttu. Mä mietin tänään mitä mä siitä kaipaan, ja mieleen tuli "ainakin sitä tukea kun soitan sille" ja sitten mä muistin, että aina melkein kun mä soitin sille niin se oli kiireinen tai muissa maailmoissa tai tekemässä just jotain mua tärkeempää asiaa, hoksasin, että en mä saanut siitä ja meidän suhteesta sitä mitä mä suhteelta toivon, sitä toiseen huomioonottamista asioissa ja toisen huomiointia. Ehkä mä vaadin liikaa, mutta mielummin mä oon yksin näine vaatimuksineni kun ihmisen kanssa joka ei pysty tai halua antaa niin paljon kun mä tarvitsen, luotan että jossain vaiheessa eteen tulee ihminen joka siihen pystyy ja joka sitä haluaa. Kukaan ei voi sanoa että mä en olis antanut ja yrittänyt, mutta jossain vaiheessa se käy kovin yksipuoliseks jos toisella ei oo intressejä sua kohtaan niin paljoa.

Nyt mä meen vähän piikkimatolle makailemaan, viikonloput osastolla on niin tosi tylsiä ja varsinkin nyt kun haluun kokoajan muutenkin tehdä jotain. Onneks illalla pääsee kuitenkin taas saunaan, se on iso päivän pelastaja.

Ahdistus

Istun laakson sairaalan pihalla kirjottamassa tätä, edessä on omenapuu, ilma on viilee ja mulla on oma rauhallinen penkki. Tänään ahdistus on ollu tosi suurta, en oo saanu käännettyä ajatuksia hetkekskään pois erosta, ja oon jopa tekstannut exälle. Heräsin myös yöllä kahdelta miettimään asioita ja pyöriskelin sängyssä. 

Toistaseks ahdistukseen mulla on auttanut puhuminen ja kirjottelu kavereiden kanssa ja raivoisa röökin vetäminen. Jos ahdistus pahenee niin oon alkanut viiltämään, pelleilemään lääkkeillä, ahdistanut exää. Yritän löytää jotain terveitä tapoja ja yks hyvä on tää päiväkirja, piikkimatto ja nähtävästi ulkona oleminen. 

Tänään päivällä on ahdistuksenhallintaryhmä johon mun on periaatteessa pakko mennä, sen jälken liikun kotiin ja saan käyttöön mm sen läppärin jota kaipaan. 

Jos joku teistä lukijoista omaa jotain tosi hyviä ahdistuksenhallintakeinoja, niin jakakaa ihmeessä, nyt niitä tarvii... 😕 

Eilen turhautti joten käytiin kaverin kanssa leffassa, kesäkaverit sai aika haikeelle mielelle mutta meidän toinen leffavalinta (fault in our stars) ois varmaan tehnyt vielä haikeemman olon 😃 

Nyt mä jatkan kävelyä, koska tää tuntuu hyvältä. 

Osastopäivä 3, taas.

Viimeyönä nukuin ku tukki, aamulla kävi labra ottamassa kokeita, kävin aamupalalla ja otin aamulääkkeet, sitten painuin takas nukkumaan ja nukuinkin kolme tuntia, hups. 

Omahoitajan kanssa puhuttiin erosta, teki tosi hyvää. Aion kirjoittaa kirjeen jota ei lähetetä, ja teen plussat ja miinukset tyyppisen listan meidän suhteesta ja siitä ihmisestä. 

Olo on aika rauhallinen, pelottaa miltä tuntuu sitten kun käyn kotona. Mietin että siitä muistuttavat jutut pitää piilottaa tai hävittää, siltä tuoksuvat lakanat pitää vaihtaa. Jossain vaiheessa poistan numeron puhelimesta, mutta en vielä, vielä ei pysty. 

Pupulandian Jenni oli kirjottanut surusta, erosta ja menetyksestä tosi hyvin, sain voimaa siitä kirjotuksesta, hienosti kirjotettu. 

En hirveesti osaston arjesta kirjottele, koska aikasemmista teksteistä löytyy tietoa ja kokemuksia ihan tarpeeksi. 

Muutaman päivän pysyn varmaan tässä erojutussa ja kirjotan ehkä pidemmin joku päivä kun saan läppärin, tällä puhelimella kirjottaminen on paskaa. 

Huoh

Tänään mulle määrättiin hoitoryhmä, omahoitaja on tosi hyvä tyyppi. Hoitokokouksessa muutettiin vähän lääkitystä, lisättiin mm unilääkitystä aika roimasti jotta saisin nukuttua tässä tilanteessa. Masennuslääke tuplattiin. 

Sovittiin alustavasti että oon täällä kuun loppuun, jatkot on kuitenkin mun kohdalla jo tosi selvät. 

Päivällä juteltiin omahoitajan kanssa kahden. Sain viikko-ohjelman johon mun pitää täyttää mitä teen ja tein, hammaspesuista lähtien. 

Käydään tulevissa keskusteluissa läpi ahdistuksenhallintaa ja puhutaan mun ja poikaystävän erosta. 

Täällä oleminen on rauhoittanut mieltä, ei itketä jatkuvasti eikä mulla oo kokoajan puhelin kourassa valmiina soittamaan sille. Oon kuitenkin ihan äärettömän vihanen ja pettynyt, oon kokenu näitä samoja asioita joskus enkä uskonu että niitä tulee vielä. Luulin että olisin kerrankin voinut luottaa. Noh, suremalla tästä selvitään. Onneks tajusin hoitaa itseni tänne, enpä taaskaan tiedä missä olisin ilman tätä osastoa. 

Takapakkia ja huimasti

Kirjotan tätä postausta Laakson osastolta, siltä samalta osastolta missä olin vaan muutama viikko sitten. Nolottaa ja hävettää olla täällä taas, tuntuu epätodelliselta. 

Kaikki lähti eilen puhelinsoitosta poikaystävälle ja tietoon siitä että ei, me ei seurustella enään ja hei, sillä onkin joku toinen kuvioissa! 

Järjetön ahdistus, tuntui ettei saa henkeä, soitin äidille joka käski ottamaan lääkkeet ja menemään tupakalle, sanoi että tulevat hakemaan mut lohjalta. 

Soitin ystävälle ja sanoin että nyt auroraan. 

Aurorassa sain diapamia liuoksena ja heti paikan tänne osastolle. Hoitaja saattoi tänne taksilla ja se oli outoa. 

Oon herännyt kuudelta, vituttaa. Haluisin nukkua vielä, mutta en pysty. Haluisin kotiin, mutta tiedän ettei se oo paras idea nyt. Haluisin luovuttaa ja antaa kaiken olla, en tosiaankaan tiedä millä mä pääsen tästä kaikesta paskasta yli, millä mä jaksan nyt kun oon ihan oikeesti yksin? Ystävien tuki on kaikki kaikessa, mutta ei sitä silti voi vertaa poikaystävän antamaan tukeen. Tosin sen persepään on vaan hyvä olla nyt poissa mun elämästä. 

En tiedä mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tuntuu niin turhalta yrittää mitään. Huoh. 

Kun pelaaminen on ongelma

En oo koskaan myöntänyt pelaamisen olevan mulle ongelma, siellähän ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa, kielitaito paranee, on jotain tekemistä, on jokin harrastus joka on ihan vaaratonta ja kivaa.

Pelaaminen mulle on ollut niin kivaa, että useimpina päivinä kun se on aloittanut, niin sitä ei oo raaskinut lopettaakaan. 12 tuntia pelkkää pelaamista on ihan normaalia, juttelenhan mä jatkuvasti muiden ihmisten kanssa?

Nyt ensimmäistä kertaa kahdeksan vuoden jälkeen voin sanoa, että pelaaminen on mulle ongelma ja mun elämänlaatu paranee jos kykenen vähentämään pelaamista ja käyttämään aikaisemmin pelaamiseen käytetyn ajan johonkin toiseen tekemiseen. Pelaaminen tulee kuitenkin aina olemaan osa mua, mutta toivon että jossain vaiheessa opin elämään niin, että pelaaminen on vaan yks pieni osa mun elämää, eikä pakkomielle.

Palataan ajassa vähän taaksepäin, nimittäin vuoteen 2006 ja ensimmäiseen masennusjaksoon. Hyvä ystävä tarkoittaa hyvää kun ehdottaa, että kokeilisin world of warcraftia, siihen ei kauaa mennyt kun olin myyty ja asentelin peliä koneelle. Tosta joulukuusta 2006 lähti käyntiin tosi intensiivinen pelaaminen, jossain vaiheessa saatoin pitää muutaman kuukauden taukoja, mutta palasin wowin pariin aina uudestaan. Pahimillaan valvoin yöt pelaten kavereiden kanssa ja nukuin päivät, joskus mentiin pari päivää pelkästään pelaten. Kaverit ja silloinen seurustelukumppani tietenkin marmatti asiasta, mutta en välittänyt. Pelissä oli niin hauskaa!

Jossain vaiheessa, ehkä 2012 diablo kolmosen julkaisun jälkeen aloin kokeilemaan muita pelejä wowin lisäksi. On ollut aina helppoa logata peliin ja pistää ajatukset täysin siihen peliin, on saanut ainakin pelaamisen ajaks itselleen hyvän olon ja jos pelissä on mennyt hyvin niin on tuntunut että ainakin joku osa-alue elämässä sujuu. Kuitenkin mun päässä on aina paukuttanut ajatus siitä, että kaikki se aika tuhlattuna peliin ei loppupeleissä anna hirveesti oikeassa elämässä, kaikki ne kullat ja muut ei auta mua oikeassa elämässä mitenkään.

Se, että pelaa monta tuntia päivässä joka päivä ei oo mitenkään harvinaista, meitä oli tosi monta ja pelaaminen oli vähänkuin toinen elämä. Tosi monet parisuhdedraamat ja ystävädraamat kuultu ja tapaamisia peruttu pelaamisen takia.

Pelaaminen tulee monelle pakkomielteeks jota ilman ei pysty olemaan ja moni muu asia menettää merkityksen, sitä se on mullekkin ollut.

Mä oon vuosien saatossa pelannut seuraavia pelejä ihan tosi tosi toooosi monia tunteja:

- World of warcraft (Warrior -> Druidi -> Huntteri -> Monk-> Huntter)
- League of legends (http://www.lolking.net/summoner/euw/48834847)
- D3
- Hearthstone
- Skyrim

Lisäksi mulla pyörii steami auki jossa viimesimpänä oon varmaan pelannut outlastia tai dotaa.

En sano että pelaaminen on täysin negatiivinen asia, mun mielestä jos sä kykenet hoitamaan arkipäivän asiat ja työt ongelmitta ja näät ystäviä ja teet muutakin kun pelaat, niin se on ihan ok ja varmasti antaa tosi paljon.

Mä oon wowin kautta löytänyt loistavan porukan, jonka kanssa ollaan oltu tekemisissä jo kolme vuotta. Meillä on vuosittain miitti ja me nähdään muutenkin, osaa tästä porukasta voin kutsua jo ystäviksi. Mulla on myös wowin kautta löytynyt muitakin ystäviä jotka on mun elämässä ihan säännöllisesti, puhumattakaan siitä että mun poikaystävä on wowin/lolin kautta tavattu.

Jossain vaiheessa tätä masennusjaksoa mä pelasin niin, että toisella näytöllä oli peli auki ja toisella näytöllä joku sarja, tein tätä joka päivä eikä mun näin tarvinnut kohdata mitään asioita hetkeksikään.

Mä oon tässä kevään aikana lopetellut pelaamista, pelaan enään epäsäännöllisesti lolia, mutta terveissä rajoissa enkä välttämättä edes päivittäin. Ongelmaksi nyt onkin muodostunu ahdistuneisuus, kun en enään pakoile asioita peliin. Oon ahdistunut ja turhautunut ja nää tunteet on mulle ihan uusia, koska ennen oon aina vaan hypännyt peliin. Nyt mä oon kahdestaan näiden ajatuksien kanssa, mutta onneksi mulla on ystäviä joille näistä voi puhua, psykopolin hoitaja, tää blogi. Oon myös kuunnellut rentoutuspätkiä, käytän piikkimattoa ja viimesimpänä oon ruvennut lukemaan. Kirjotan tarkoituksella tän blogin lisäks myös toista päiväkirjaa että saan pidettyä ajatukset kasassa.

Tykkään edelleen nörttijutuista ja pelaamisesta enkä usko että tuun vuosikausiin lopettamaan pelaamista kokonaan ja tästä postauksesta innostuneena mä voisinkin hyppiä vähän tonne mielikuvitusmaailman puolelle ;).

Psykopolilla

Eilen oli psykopolin ensikäynti. Pohdin aamulla sängyssä että "en mee", mutta nousin ylös sängystä ja sain itseni paikalle. Odotusaulassa oli tosi paljon ihmisiä, ahdisti, raavin käsiä, jännitti.

Lääkäri oli mukava, omahoitajan oon nähnyt aikasemmin jo ja se oli edelleen ihan loistava tyyppi. Aika kesti tunnin, käytiin perusasiat läpi. Marraskuun loppuun saakka b-todistus, auttaa vähän raha-asioissa ja tässä helvetin säätämisessä. Laakson omahoitaja oli kuulemma ollut huolissaan mun pärjäämisestä, ja niin oli tää psykopolinkin omahoitaja. Sanoi, että jos syksyllä ei ala päiväsairaala niin käyn sen luona kerran viikossa aluksi koska olen kuulemma niin "rajalla" pärjäämisen kanssa ja toiveena (heidän ja tietty myös mun) on että hyvin alkanut hoito jatkuisi hyvin. Sain kehuja kun kerroin että oon mm. hoitanut itseni hammashoidon jonoon ja oon myös varannut lääkäriajan terveyskeskukseen, tuli hyvä fiilis.

Päiväsairaalaan on haastattelu 27pv, jännittää.

Kerroin mun ylivirittyneistä olotiloista ja raivokohtauksista, jouduin aika yksityiskohtasesti kertomaan ja poikaystävän riidoista ja siitä kuinka tiheesti niitä tulee. Kerroin taas että tiedostan ne tilanteet ja tiedostan että en käyttäydy normaalisti, mutta en pysty lopettamaan. Sovittiin että otan säännöllisesti päivällä tarvittaessa menevän risperdalin ja olin ihan samaa mieltä.

Pelaamisen vähentäminen on vaikuttanut ahdistukseen ja raivokohtauksiin tosi paljon, ennen oon tullut koneelle istumaan ja mennyt pelaamaan ja päivä mennyt siinä, tunteita ei oo tarvinnut käsitellä vaan niitä on voinu siirtää, nyt mä oon kasvokkain omien tunteiden kanssa eikä mulla oo pakoreittiä, eikä omia keinoja niiden hallintaan, siks oonkin (kuten jo monesti todettu) tosi tyytyväinen lääkitykseen, joka ihan selkeesti tasaa mun mielialaa niissä tilanteissa jossa menee vaan liian lujaa. Tietty ylivirittyny tila on ihan ok, saan asioita aikaseks ja pystyn touhuumaan, mutta tunnistan kyllä kun se lähtee lapasesta ja tajuun napata risperdalia ja lopetan esim. sen jatkuvan soittelun ystäville :D.

En lähdekään mökille, kaikki halvat junaliput ensviikolle on myyty. Mä ajattelin juoda huomenna kaverin kanssa vähän viiniä, ehkä käydä laulamassa karaokea jos saan alkoholin voimalla vähän innostusta pintaan, heh, kai sitä saa kerran- max parikertaa kuussa juoda itsensä humalaan?

Poikaystävä oli täällä tänään, se saapu aamukuudelta syömään mun somaceja. Meinasin sanoa sille puhelimessa että "älä tuu", mut tässä on pari päivää ehtinyt miettiä ja rauhottua, joten sen kainaloon käpertyminen teki ihan hyvää.
Vaikeeta on tämä. 

Lonely, oh so lonely.

Masennus ja parisuhde on yhdistelmä joka ei oo siitä helpoimmasta päästä. Mä oon tänne kirjottanut muutamaan otteeseen meidän riidoista ja huonoista hetkistä, en kovin tarkasti kylläkään. Nyt ollaan tilanteessa jossa ollaan päätetty pistää pillit pussiin ja jatkaa elämää eri suuntiin. Eilen oli hirvein olo, itkin monta tuntia putkeen ja jossain vaiheessa helpotti, tänään en oo enään itkenyt paitsi nyt, tätä kirjottaessa. Ero oli mun toivomus, mutta uskoakseni kuitenkin toinen osapuoli oli samaa mieltä asiasta. Ollaan puhuttu tästä lähiaikoina monesti, ja ehkä jos tilanne olis eri, elämäntilanteet, terveydentila, vähemmän ikäeroa... you name it, niin monta asiaa jotka ei loppupeleissä sopinut yhteen.

Vaikeinta on pysyä päätöksessään, kun toista kaipaa niin helvetisti. Teen tästä vaikeeta itselleni ja toiselle kun en tiedä mitä haluan, järki tietää mutta tunteet ei.

Mutta niin, olo on pettynyt, että tässäkö tämä, eikö tää ollutkaan se mun elämäni suhde?

Tässä tilanteessa onneksi helpottaa tieto siitä, että tästä selviää, tää on koettu ennenkin, nää tunteet on tuttuja, jossain vaiheessa helpottaa. Annan itelleni luvan surra ja itkeä ja käyttäytyä hölmösti nyt hetken, jossain vaiheessa nostan katseen maasta ja jatkan elämääni eteenpäin, mutta nyt on aika surullisten kappaleiden ja pakahduttavan itkun ja koko kehossa tuntuvan säryn.

Tänään mun luona oli kaks mun hyvää ystävää, tehtiin bruchettaa, Jamien prawnpastaa ja tiramisua, tiramisua jäi niin paljon että syön sitä vaikka kuinka monta päivää vielä. Teki hyvää saada seuraa ja muuta ajateltavaa.

Kohta mä otan iltalääkkeet ja meen nukkumaan, aamulla on onneksi psykopoliaika ja illalla eräs ystävä tulee kylään, jälleen taas tekemistä ja muuta ajateltavaa.

Ajatuksia

Viimeyönä näin sairaita unia ja nukuin levottomasti. Näin mm unta että mulle kasvoi penis, hah.

Unilääkkeiden kanssa nukkuminen on hassua, heräsin tänään kuudelta ja tajusin olevani ihan totaalisen pihalla ja menin vielä muutamaks tunniks takasin nukkumaan. Välillä pelottaa, että nukunko niin tiukasti että saatan pissata housuun, mutta onneks sitä ei oo tapahtunut vielä. Nukahtamiseen oon löytänyt hyvän yhdistelmän, melatonin, yks kappale 10mg tenoxia ja piikkimatto, nukahdan poikkeuksetta 15min piikkimatolla olemisen jälkeen ja viimesillä voimilla saan otettua piikkimaton pois alta. Tänään mä aion kokeilla jättää tenoxin pois, jos nukahtaisin ilman sitä. Viikonloppuna lapsenvahtina yritin nukkua pelkällä melatoniinilla, ei tullut mitään.
Otin petauspatjan pois parvekkeelta, sisällä on jo tarpeeks viilee nukkua, viimeyönä tuli jopa kylmä.
Ihanaa että kohta pystyy pitämään paksua peittoa eikä siltikään tuu kuuma. Vaikka syksy vaikuttaa mun mielialaan, niin syksy on silti mun lemppari vuodenaika, saa pukeutua vähän paksummin, ilmat on viileempiä ja jotenkin syksystä on jäänyt se "uuden alku"- fiilis, kun tuoksut ja muut tuo mieleen alkaneet koulupäivät.

Oon ottanut tavotteeksi käydä joka päivä ulkona, vaikka vaan viemässä roskia, mutta että mä lähtisin ulos asunnosta edes pieneksi hetkeksi päivittäin, opettelisin sitä lähtemistä. Oon myös pyrkinyt joka päivä näkemään jotain ystävää, tai vähintään soitellut. Yritän lähteä uimahalliin jonain päivänä, mutta tää on ehkä perus "joku päivä sitten"...

Poikaystävän kanssa ollaan taas riidelty, alkaa loppumaan usko ja en jaksa enään olla optimistinen. Tuntuu että on parempi vaan olla välittämättä joistain asioista ja siirtyä pikkuhiljaa eteenpäin, en tiedä. Hankalia nää jutut, oletin viimeviikkoisen jälkeen että räjähtävä riitely on historiaa, mutta olin väärässä. Alan olemaan hukassa tän parisuhteen kanssa, mitä tehdä kun niin moni asia ei toimi, mutta toisen kanssa haluaa olla silti? Normaalisti sä yrität selvittää niitä asioita, mutta jotenkin sekään ei vaan toimi.

Ehkä nyt on vaan vaikee vaihe.

Loppuun vielä kommentti jonka löysin imgurin etusivulta: It's crazy how much I am genuinely emotionally affected by his passing. I don't normally feel much about celebrity deaths. But this hurts.

Paljon tekemistä, mieli virkeä

Eilen mun luona oli kaveri, jonka kanssa kokkailtiin ja katottiin telkkaria. Juteltiin myös syvällisiä ja poltettiin paljon tupakkaa, teki hyvää, oli kivaa nähdä pitkästä aikaan.

Tänään oon lapsenvahtina ystävän kuusvuotiaalle. Meille on ostettu kasa herkkuja ja poitsu viihtyy angry birds go:n parissa, joten mulla on aikaa päivitellä tänne.

Oon hommannut itelleni paljon tekemistä, yritän pitää rytmit kunnossa ja mennä ja tehdä, etten vaan jää kotiin. Kaikki asiat on sinänsä nyt ihan ok, mutta ahdistaa kun pitää edelleen hakea tukea sossusta, koska sairaspäivärahan maksupäivät menee ihan päin vittua.

Oon huomannut että mun tarvii pyytää josko risperdalia sais mahdollisesti nostettua, ainakin niin että tarvittaessa voisin ottaa enempi, koska oon ruvennut välillä käymään niin ylikierroksilla ja raivoon ja kiukuttelen. Poikaystävän kanssa on onneksi mennyt hyvin, mutta me ei ihan hirveesti olla oltu tekemisissä, oon tarkotuksella ottanut vähän hajurakoa koska meidän ei tarvitse olla tekemisissä 24/7, molemmilla pitää olla omat elämät ja tehdä omia juttuja ja toista pitää myös voida ikävöidä. Mulla (tai oikeestaan meillä molemmilla) on hirveesti treenattavaa näissä asioissa, mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa. Mä oon kokenut niin paskoja juttuja ja niin on toinenkin, joten ollaan vähän.. noh.. omituisia. Mulla on muutenkin nyt hirveen vaikee ajatella asioita aina järjellä, kuten oon täällä maininnut, meen ihan tunteella eteenpäin ja se on tosi rasittavaa välillä. Toki tiedostan omaa käyttäytymistäni, mutta en osaa yksin tehdä asialle mitään, toivottavasti psykopolilta löytyy jotain vinkkejä.

Hoitopoitsun kanssa käytiin oltiin tänään pitkään ulkona, se teki hyvää. Mun pitäis enempi päästä kotoolta ulos ja käydä vaikka kävelyllä, mutta usein sitä vaan jumittuu kotiin. On niin yleistä kuulla "ootko koskaan ajatellut että tekisit.." joo, oonhan mä ajatellut että tekisin vaikka ja mitä, mutku.

Tänään aion kokeilla ekaa yötä aikoihin jolloin otan vaan melatoniinin, toivottavasti saan nukahdettua ees jossain vaiheessa. Onneks enään ei oo niin kuumakaan, niin nukkumaan meneminen ei oo niin tuskaa.

En varmaan kirjottele pariin päivään, ellei tuu jotain ihan tosi ihmeellistä, on sen verran paljon menoa lähipäivinä, mm. sisko tulee kylään, ja muutama ystävä tulee mun luo kokkailemaan ensviikon alussa, kivoja juttuja, semmosia mitä mä yritän ympärilleni kerätä :).

Faktoja laakson mielialahäiriökeskuksen vuode-osastosta

Teen postauksen josta löytyy kaikki tieto yhdestä paikasta, nyt kun näitä postauksia alkaa kertymään ja tietoa on vähän siellä sun täällä.

Eli kyseessä on laakson mielialahäiriökeskuksen avo-osasto, jossa hoitoajat on jotakuinkin 1-4vk. Osastolla on omahoitajapari, lääkäreitä, sosiaalityöntekijä yms.

Ite menin osastolle aurorasta lääkärin lähetteellä ja odotin pari viikkoa kotona (tosin se voi johtua siitä, että mulla oli tiedoissa väärä numero, oikeen numeron annon jälkeen kesti kaks päivää ennenkun kutsu kävi), jotkut on sanoneet että on ollut työn ja tuskan takana päästä osastolle, mutta mulla oli varmaan niin huono tilanne että pääsin tosi helpolla.

Huoneet on pääsääntösesti kahden hengen huoneita, on pari kolmen/neljän hengen huonetta, mutta kuulin että niissä majailee pääsääntösesti vaan kolme ihmistä neljän sijaan. Osastolla on myös ainakin yks, mutta saattaa olla kaksikin, äiti+vauvapaikkaa ja pari seurantapaikkaa jossa voidaan olla se pari yötä esim viikonlopun läpi. Huonekaverit on mietitty aika hyvin keskenään sopiviksi, ja huonettaan on pystynyt vaihtamaan jos on ollut tosi huono tilanne huonekaverin kanssa. Potilaita on kerrallaan ehkä noin 16, mutta koska osa on välillä kotilomilla niin esim. ruokailuissa harvoin näkyy yli kymmentä ihmistä kerrallaan. Porukkahan vaihtuu aika tiiviisti, koska hoitoajat on niin lyhyet.

Nyt elokuussa tuli voimaan joku uus sääntö, ettei yölomia saa enään pitää, tai vuodepaikkansa voi menettää, ite en ehtinyt olla osastolla kiellon jälkeen, joten en tiedä miten se toimii käytännössä, käsittääkseni kuitenkin päivälomilla kotona voi käydä melko vapaasti.

Omahoitaja (ainakin omalla kohdalla) kävi päivittäin kyselemässä josko mentäis juttelemaan ja tarvittaessa voi mennä kanslian ovelle koputtamaan jos haluaa juttuapua. Jos omahoitajaparista kumpikaan ei oo paikalla, niin aamupäivän aikana joku toinen työntekijä tulee morjestamaan ja kertomaan että on tänään sun omahoitaja. Kaikki hoitajat on ollu tosi symppiksiä ja ymmärtäväisiä, yhtäkään huonoa kokemusta hoitajien osalta en oo saanut (paitsi ehkä sen kerran kun hoitaja totes että mä vaan aina nukun :D), mutta osastolla ollessani juttelin muiden potilaiden kanssa ja musta tuntu että mun saama tosi hyvä hoito hoitajlta oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö, toisaalta mä olin ite hyvinkin aktiivinen välillä ja osasin hakea apua myös kansliasta josta sain aina juttuseuraa. Mua harmittaa että harva hoitaja vietti aikaa meidän kanssa, vaan hoitajat aika paljon istu toimistossa, mutta loppua kohden muistan yhden hoitajan joka ruokailuiden aikana istui aina meidän kanssa yhdessä ja se oli mukavaa.

Hoitokokous on käsittääkseni kerran viikossa, siellä paikalla on omahoitaja, lääkäri ja tarvittaessa sosiaalityöntekijä ja omaisia/läheisiä ihan sen mukaan mitä itse haluut paikalle, omaisia ei oo pakko tuoda hoitokokoukseen jos ei halua.

Ryhmiä täällä on vaikka ja mitä arkipäivisin, mutta niistä en osaa nyt kertoa sen paremmin, koska en ite ollut niistä yhtään kiinnostunut enkä niille osallistunut. Tänne kun saapuu niin jaetaan viikkoaikataulu, josta selvii millon on ryhmiä ja millon on ruokailut ja lääkkeenotot jne.

Rytmi täällä menee niin, että arkipäivisin herätys tulee käsittääkseni 7.30 (en oo varma, koska ite nukuin niin syvästi että en koskaan herännyt ekaan herätykseen) jollon hoitaja tulee huoneeseen ja huikkaa huomenet ja kehottaa aamupalalle, jos jatkat nukkumista niin tää toistuu kasilta ja viis yli kasi jne. Arkisin aamupala on 8-8.30, viikonloppusin 8-9. Aamupalalla on leipää ja päällisiä, puuroa, kiisseliä, edellispäivien jälkkäreitä, kahvia, teetä, tuoremehua.

Aamupalan jälkeen jossain vaiheessa yleensä tulee omahoitaja kyselemään kuulumisia, mutta muuten on ihan vapaata ellet osallistu ryhmiin tai lähde käymään jossain.

Lounas on muistaakseni joskus 12.30, kahvi 14.30 ja päivällinen 16.30 (voi heittää pikkasen, en muista ihan tarkkaan kun en oo oikein käynyt syömässä) ja iltapala 19.00 tai 19.30.

Osastolle saa tuoda omia ruokia, siellä on jääkaappi sitä varten, mutta jos ei ole nirso, niin osastolla ei nälkää tuu näkemään, ruoat on ihan suht hyviä.

Meno osastolla oli, niinku  oon ennenkin maininnut, niin tosi vapaata. Mä istuin yleensä läppärillä tai nukuin, iltasella kävin saunassa ja kattelin telkkaria, tupakalla tuli myös ravattua ja muiden potilaiden kanssa juteltua aika paljon.

Kaikenkaikkiaan mun mielestä laakso oli tosi hyvä paikka, jossa mua kuunneltiin tosi paljon mm. lääkityksen ja kotiinlähdön suhteen. Sosiaalityöntekijällä oli iso vaikutus siihen että mun fiilikset lähti nousuun ja sille annoin isoimmat kiitokset.

Sain myös kuulla että tuolla on päiväunikielto, ja osaston vaatteissa ei sais lähteä ulos tupakalle, mutta en tiedä johtuko mun huonen paikasta (lähellä ulko-ovea, kaukana kansliasta) niin multa päiväunia ei kielletty ja pukeutumiseen ei puututtu, lucky me.

Lopuksi vielä linkki esitteeseen; http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/132b9c004aead992836f8f7ee4141bc3/avo-osaston_esite.pdf?MOD=AJPERES&CACHEID=132b9c004aead992836f8f7ee4141bc3

Epävakaa mieli

Tässä parissa päivässä oon ehtinyt jo vaikka ja mitä. Erottiin poikaystävän kanssa, mutta illalla molempien mieli oli muuttunut ja se ajoi yöllä mun luo; perusmeininkiä, mä käyn välillä niin ylikierroksilla että ei oo tosikaan. Sovittiin että tästä lähtien kun mulla lähtee menemään yli, se muistuttaa mua mun lääkkeestä, otan sen, ja jutellaan tunnin päästä uudestaan.

Aamulla käytiin kävelemässä rannalla ja syömässä. Kotona oon siivonnut ihan älyttömästi, saanut toisen tietokoneen telkkariin kiinni, pessyt pyykkiä, käynyt kaupassa ja tehnyt ruokaa. Tänään sain varattua kauan roikkuneen ajan hammashoitoon ja lääkärille kuukautisasioista jne. joita en ottanut laaksossa puheeksi, koska ne ei mun mielestä ollut niin akuuttia kuitenkaan. Soitin myös ulosottoon ja lähettelin sähköposteja.
Jossain vaiheessa olin tunnin sisään soittanut kaverille viitisen kertaa, ja se muistutti mua ottamaan lääkettä ja nyt pari tuntia myöhemmin olo on hyvä, en käy ihan niin hirveesti ylikierroksilla.

Soittelin psykopolin vastuuhoitajalle joka olikin tänään jo lähettänyt mulle ensitapaamisajan, joten hoitokontaktit on kunnossa nyt.

Oon myös, kuten ylempänä mainitsin, jutellut kavereiden ja äidin kanssa paljon puhelimessa.

Tämmöset pyrähdykset kun saa kunnolla aikaan asioita on ihan hyviä, mutta pitää varoa ettei lähde käsistä ja tuu rytinällä alas.

Niinpä mä nyt meen juomaan paljon vettä (koska KUUMUUS) ja meen sohvalle hetkeks makoilemaan, adios!

Takapakkia

Söin tänään puoli purkillista unilääkkeitä, jotka oksensin pois hetken päästä. Oon idiootti, urpo, tyhmä!

Tänään on ollut niin paha ahdistus, ollaan riidelty poikaystävän kanssa monta tuntia putkeen, huomaan että päässä napsahtaa mutta en voi estää sen tapahtumista. Viiltelen reisiä ja käsiä kuten mikäkin teini ja itken elämää. 

Nyt iltaa kohden olo on helpottanut, oon ottanut lääkettä ahdistukseen sopivan verran, ja onneks mun lääkkeet toimii hyvin. 

Sain aamupäivällä puhelun että se päiväsairaala alkaa vasta joskus syyskuussa, se osaltaan vaikutti tähän ahdistukseen ja vittumaiseen pahaan oloon. Mun pitäis saada aika psykopolilta suhteellisen nopeesti, mutta oletan että siinä tulee jotain häikkää, kuten kaikessa aina, huoh. 

Huh mikä päivä. Näin sitä mieli vaihtelee hyvästä helvetin huonoon ja takasin taas "ihan ok" oloihin. En tunne itseäni 26-vuotiaaksi, vaan lähinnä 15- vuotiaaks teiniks :(. 

No, huonoja päiviä tulee ja menee, äsken kävin kaupassa ostamassa tupakkaa, kohta otan iltalääkkeet ja painun nukkumaan, palaan varmaan huomenna taas pidemmän tekstin kera. 

Terveydenhuolto ja masennus

Rikas nainen jos olisin, niin hoidattaisin itseäni yksityisellä puolella, rikas en kuitenkaan ole, joten kokemusta julkiselta puolelta on vaikka ja kuinka. Tää postaus kertoo mun omista kokemuksista masennuksen hoidosta julkisella puolella, mutta koska yks masennusjakso asettuu aikaan jolloin kävin helsingin kaupungin työterveyshuollossa, niin kerron myös siitäkin (kolmatta sektoria sivutaan myös vähän). Muistakaa, että asiat ei etene kaikilla samalla tavalla ja paljolti osallisena oman hoidon onnistumiseen on onni, oma tahto ja muut ulkopuoliset tekijät.

Tästä tulee tosi pitkä teksti, papukaijamerkki niille jotka tän oikeesti lukee, mutta nää oli asioita joita mun pitää kirjottaa ja julkasta että voin päästää näistä irti.

Käyn järjestyksessä nää mun masennusjaksot aloittaen ensimmäisestä:

Ensimmäisen masennusjakson aikoihin opiskelin ammattikoulussa ja hain aika nopeesti apua kuraattorilta, joka onneksi sattu olemaan tosi sympaattinen tyyppi. Kuraattori patisti mut terveydenhoitajalle, joka taas varasi mulle lääkäriajan, koska tästä on jo vuosia aikaa, niin en muista yhtään kuinka kauan jouduin odottamaan lääkärin tapaamista. Kun pääsin tapaamaan lääkäriä olin tosi huonossa jamassa ja lääkäri keskitty tapaamisessa täysin epäolennaisiin asioihin, mm. kommentoimalla mun painoa, muistan saaneeni kovan itkukohtauksen ja lääkärin kutsuneen kuraattorin paikalle, samalla se kirjotti mulle elämäni ensimmäisen masennuslääkkeen ja puol vuotta sairaslomaa, tosta noin vaan, ekassa tapaamisessa. Keskeytin koulun ja koska sairasloma oli noin kamalan pitkä enkä kyenny pitämään kontakteja niin en yhtään tiedä missä vaiheessa tapasin lääkäriä uudelleen, keskeytyksen aikana olin kuraattorin kanssa tekemisissä sähköpostitse ja puhelimitse mikä oli tosi hyvä juttu, kävin myös pari kertaa tapaamassa sitä. Kuraattori ois tullut kotiin käymään, jos en ois kyennyt käymään sen luona paikan päällä, mikä oli myös tosi hyvä juttu. Yhden kerran mulla oli niin paha ahdistus, että se käski mun soittaa kriisipäivystykseen ja pyytää niitä käymään, ne tulivat, juttelivat mun kanssa ja muistan toisen työntekijän tokaisseen lopuksi että "eihän tämä nyt varsinaisesti ollut kriisi" ja se on jäänyt mun mieleen tosi elävästi.

Noihin samoihin aikoihin ahdistuksen pahentuessa söin yhtenä iltana exän unilääkkeitä pikkuhiljaa, tarkotuksena katsoa kuinka monta mä pystyn syömään ennenkun mä nukahdan. Jossain vaiheessa kirjotin netin kautta pitkähkön viestin kaverille ja se sattui vielä olemaan hereillä ja lukeneensa sen. Muistan äidin soittaneen ja ilmottaneen että on tilannut mulle ambulanssin, ambulanssista soitettiin ja kysyttiin pystynkö avaamaan oven, pystyin. Terveyskeskuspäivystykseen yöksi, yön aikana juttelin yhden hoitajan kanssa kerran, aamulla tapasin psykiatrin ja vakuuttelin kaiken olevan ok. Sain lähetteen psykpolin akuuttityöryhmään ja sitten mut päästettiin kotiin. Muistan kävelleeni kolmen kilometrin matkan päivystyksestä silloseen kotiini naurettavat vaatteet päälläni ja miettineeni että mistään ei tuu mitään. Akuuttityöryhmästä ne kai yrittivät soitella ja jättivät viestiä että soittasin. Olin niin omissa maailmoissani mökkiytyneenä, että en jaksanut vastata, jossain vaiheessa ne jätti mut rauhaan.

Jossain vaiheessa, ehkä vuoden sairasloman jälkeen (sairasloma oli katkonainen, koska vaihdoin aina lääkäriä ja välillä olin toimeentulotuella) en ollut edelleenkään syönyt mulle määrättyjä lääkkeitä tai pitänyt kiinni hoitokontakteista, koska en vaan pystynyt enkä jaksanut, mulle tuli tosi paha flunssa ja jouduin terveysasemalle jossa lääkäri otti puheeks mun masennuksen ja varasi mulle uuden ajan. En olis sillon ite maininnut aiheesta mitään, mutta tietenkin se oli kurkannut viimesimpiä tekstejä. Kävin lääkärin luona pariin otteeseen jonka jälkeen se teki mulle lähetteen psykopolille, mulla on se teksti edelleen olemassa ja kiinnitän tänäkin päivänä huomiota lauseeseen "vaikuttaa jotenkin liiankin rauhallisen oloiselta potilaan kuvatessaan kovin huolestuttavaa elämäntilannettaan".

En edelleenkään syönyt lääkkeitä ja psykopolilla kävin kerran tai pari, koulu ja kuraattori jäi taakse, en hakenut enään apua psykopolilta ja peruin ajat, elin toimeentulotuella eikä multa vaadittu mitään.

Tässä tosi tiivistettynä mun kokemukset ekan masennusjakson ajalta, näin jälkikäteen ajateltuna mut ois pitänyt pistää johonkin laitokseen hoitoon, koska parin vuoden ajan peruin melkein kaikki sovitut tapaamiset ja menot enkä syönyt lääkkeitä tai pitänyt mitään hoitokontakteja yllä, plus mulla oli itsemurhayritys, jotenkin käsittämätöntä että mä sillon n. 18 vuotiaana jäin noinkin yksin. En myöskään ymmärrä mun puolenvuoden sairaslomakönttää, joka ei nykyään enään tuu kuuloonkaan käsittääkseni ainakaan masennuksen alkuvaiheessa. Jos joku ihmettelee miten siitä selvisin, niin parin vuoden sairastelun jälkeen moni asia loksahti elämässä paikoilleen ja jaksoin hakea töitä, kyseisessä työpaikassa viihdyinkin sitten yli neljä vuotta vuoden kesään saakka :).

Toka masennusjakso sattui pari vuotta sitten, huomasin että saikuttelin töistä millon mistäkin syystä ja olin ihan poikki. Syksyt on aina mulle hankalia, mutta jotenkin nyt vielä enempi. Menin ensin yleiselle puolelle terveysasemalle, koska en halunnut työterveyshuollon tietävän mun masennuksesta koska en ollut vakinaistettu ja ajattelin jotenkin että se vois vaikuttaa jos asiaa alettais tarkemmin tutkimaan työterveyshuollossa.

Mun ensimmäinen lääkärikäynti terveysasemalla oli kamala, lääkäri oli vanha venäläinen nainen, joka puhui hyvin huonosti suomea. Sain viikon sairaslomaa ja VIIKON KUURIN masennuslääkkeitä, aivan käsittämätöntä. En jaksanut väittää vastaan, en jaksanu tehdä yhtään mitään. Viikon jälkeen olo oli tietenkin samanlainen, varasin toiselle lääkärille ajan ja sain hyvän mieslääkärin joka puhui astetta paremmin suomea kuin edellinen hoitaja, mutta sain taas ehkä vaan kahden viikon sairasloman ja lääkkeitä lisää, en saanut edes aikaa psykiatriselle sairaanhoitajalle tai jatkoaikaa lääkäriin. Ravasin kuitenkin lääkärissä aina välillä koska samoihin aikoihin tuli vatsavaivoja joihin ei löytynyt mitään selitystä, en jaksanut käydä tarkemmissa tutkimuksissa, halusin vaan sairaslomaa että voin levätä. Jätin taas lääkkeet syömättä mutta töiden takia hoitokontakti piti pitää. Vaihdoin jossain vaiheessa työterveyshuoltoon, koska huomasin että terveysasemalla mua ei oteta vakavasti enkä jaksanut jutella venäläisten lääkäreiden kanssa enään.  Mulla sattui työterveyshuollossa aivan loistava lääkäri, jonka kanssa tehtiin hyvät suunnitelmat ja sain 3kk sairaslomaa ja olisin päässyt osasairaspäivärahalla sairasloman jälkeen takaisin töihin. Työterveyshuolto on selkeesti panostanut masennuksen hoitoon, koska vaikka ja mitä kotitehtäviä ja lippujalappusia sieltä tuli, sekä selkeet ajat seuraaviin tapaamisiin. Jätin kolmen kuukauden jälkeen lääkkeet ja hoidon kesken ja palasin täyspäiväsenä töihin ajatellen että kaikki on ihan fine.

Kaikki olikin tavallaan ihan fine, mutta masennus kurkkaili aina olkapäällä vähän väliä ja saikuttelin miten sattui ja vatsavaivat paheni.

Viime vuoden syksyllä alkoi tämä nykyinen masennusjakso ja olin käynyt kesällä työterveyshuollossa jossa lääkäri jo sillon näki että kaikki ei oo kunnossa, mutta sain silti paperin jossa mun terveydentilaa pidettiin työhön sopivana, mieleen jäi kuitenkin lääkärin lause "miks sä et pidä itsestäs yhtään huolta?"- kommentti ja sen ihmetykset viimekertasen masennusjakson hoidon keskeyttämisestä.

Noh, koska työterveyshuollossa oli ollut niin hyvää hoitoa, niin syksyllä varasin sinne ajan. Päädyin terveydenhoitajalle jonka luona tapahtunut käynti oli ihan järkyttävän hirvee ja jos mulla ois ollut enempi voimavaroja niin olisin tehnyt siitä valituksen. Kirjotin privaattiin päiväkirjaan postauksen, ja copypasteen sen tähän suoraan:

Soitin aamulla parin tunnin yöunien jälkeen työterveyshuoltoon, koska siellä mut on aina otettu näissä asioissa vakavasti ja siellä on musta varmaan hyvät tekstit olemassa. Yritettiin etsiä mulle lääkäriaikaa, mutta sovittiin että meen ensin sairaanhoitajalle ja katsotaan sitten. Tässä vaiheessa haluun mainita, että näin tää on toiminu ennenkin, ensin sairaanhoitajalle josta saa tarvittaessa akuuttiajan lääkärille tai lääkäriajan ainakin niin, että sairasloma riittää siihen saakka. 

Sairaanhoitaja huhuilee mut luokseen vähän myöhässä, on kuulemma juuri puhunut puhelimessa ja pahoittelee että on myöhässä. "Sulla on joku akuutti kriisi?" se kysyy, ja mä sanon että no öö ei nyt varsinaisesti ja alan kertomaan mikä mättää, mainitsen siitä että en saa nukutuksi ja mun pää on kipeenä ja oon niin väsynyt että en saa nyt aikaseks mitään ja mua ei tällä hetkellä kiinnosta enään edes yrittää jaksaa koulujuttuja yms. 

Se keskustelu lähtee tän jälkeen mun mielestä heti ihan sivuraiteille, se mainitsee että mun ei pitäis olla työterveyshuollossa, vaan mun pitäis mennä kouluun, että nää mun ongelmat ei kuulu tänne koska mun huolet on kouluhuolia. Mä nyökyttelen ja sanon että joo, okei joo, oon oppisopimuksella niin en tiennyt. Se sanoo että mun pitää nyt järjestää kouluhommat kuntoon, mä sanon siihen että niin pitäis, mutta oon loppu ja siksi oon pyytämässä apua. Se sanoo ettei täällä kukaan pysty auttamaan tommosiin ongelmiin, että mun pitää mennä kuraattorille. Sanoo myös ettei itseasiassa tiedä onko mulla oikeutta kouluterveydenhuoltoon, koska oon oppisopimusopiskelija. Sitten se alkaa käymään läpi mun tekstejä "joo sulla on kyllä aika paljon poissaoloja" "joo, niin on" "et oo peruuttanu aina jos et oo päässy, tässä kuussa tuli voimaan sellanen juttu että saat sitten laskun jos seuraavalla kerralla jätät tulematta" "joo, ymmärrän, mutta sä et nyt ymmärrä että tää saarnaaminen ei helpota tätä tilannetta nyt yhtään eikä oo pääpointti tässä". 

Tässä välissä jossain se sanoo ainoon järkevän kommentin siitä, kuinka musta ei koskaan tule yhteiskuntakelpoista jos en hoida tätä masennusta kunnolla ja säilytä hoitokontakteja. Jossain vaiheessa se myös sanoi että "et sä voi opiskella tällä alalla tai tulla hoitajaksi jos sä et jaksa ja oot jatkuvasti väsynyt, enhän mäkään voi tulla töihin ihan löysänä ja väsyneenä, ei tää ehkä ole sun ala, kyllähän sä hoitajana ymmärrät". 

Sitten se sanoi että "aika alkaa nyt kyllä loppumaan, täytä vielä tää masennustesti" täytin sen kiireisenä koska vitutti niin paljon tässä vaiheessa "joo, keskivaikea masennus, mä annan sulle nyt kaks päivää sairaslomaa ja  lääkäriaika 8.11" sitten mä kysyin siltä että "mitä mä teen sillä välillä? Mä en saa nukuttua ja mulla on pää kokoajan kipee" johon se toteaa "voi herranjumala, sä oot ollut täällä 45minuuttia ja tuolla on jo seuraava tulossa sisään, tää ei ollu nyt yhtään oikee aika kyllä sulle" johon mä totean, että "mulle sanottiin puhelimessa että mä tulisin sairaanhoitajalle ensin ja katotaan sitten jatkot?" johon se naurahtaa ja sanoo että "no ei todellakaan ole voitu sanoa, kyllä minä tiedän miten nää asiat siellä hoituu, ei ole mahdollista että on sellaista luvattu" johon sanon että "en mä täällä ole sun kiusana, mä vaan haluan nyt tietää että mitä mä teen kun en töihinkään kykene" ja tässä vaiheessa oon jo itkeny silmät päästäni ja se toteaa "jos sulla on oikeesti noin paha olla, niin soita 10023 tai mene päivystykseen tai omalle terveysasemalle" ja sitten mä sanon että "sä oot oikeesti tosi ilkee ja ivallinen ihminen" johon se sanoo että "joo, no niin varmasti". 

Lopulta mä sanon sille että "anna se sairaslomatodistus vaan, mä etsin apua jotain muuta reittiä pitkin" johon se sanoo että "mä annan sulle kolme päivää sairaslomaa, eli sulla on kolmepäivää hoitaa tää asia". En kiittänyt kun lähdin. 

Yllättäen tän jälkeen haistatin vitut työterveyshuollolle, koska tosta käynnistä jäi ihan kamala maku suuhun. Olin tän käynnin jälkeen n. 2kk ilman mitään hoitokontaktia tai sairaslomia ja elin mm. veronpalautuksilla ja lopputilillä, mä uskon että jos tää terveydenhoitaja/sairaanhoitaja ois ottanut mut tosissaan, niin tilanne mun kohdalla ois nyt paljon parempi. 

Terveyskeskukseen pääsin tammikuussa, tai sain aikaiseksi. Kävin hyvällä terveydenhoitajalla joka kirjas tosi pitkän tekstin mun tilanteesta ja varas seuraavalle päivälle lääkäriajan. Lääkäriaika oli akuutti, lääkäri taas venäläinen, mutta puhui tosi hyvin suomea (mulle varsinkin masennuksen hoidossa tärkeintä on yhteinen kieli ja empaattisuus), se antoi sairaslomaa kuukauden, soittopyynnön psykiatriselle sairaanhoitajalle, laittoi lääkityksen kuntoon. Psykiatrinen sairaanhoitaja soitti muistaakseni seuraavana päivänä ja sovittiin aika seuraavalle viikolle. Sairaanhoitajan luona oli aikaa ehkä max. puol tuntia, täytin masennuskaavakkeen ja muita kaavakkeita (ahdistus ja alkoholinkäyttö) ja varattiin uusi lääkäriaika ja juteltiin lääkityksestä ja sivuvaikutuksista ja unirytmistä ja unilääkkeiden tarpeellisuudesta. Kävin lääkärin luona, sain lisää sairaslomaa, viilattiin lääkkeitä, katottiin labroja. Jossain vaiheessa taas sairaanhoitajalle juttelemaan, josta päälimmäisenä jäi mieleen "kiva kun sulla on kissoja"- tyyppiset keskustelut, jotka ei mitenkään ollu mun elämäntilanteessa tarpeeks, ymmärrän että psyk. sh on ehkä jossain toisenlaisessa kriisitilanteessa riittävä apu, mutta pahasti masentuneelle ei kyllä ole. 

Multa oli sairasloma loppumassa ja olin kaverin avulla hädintuskin päässyt labraan ottamaan labrakokeet, soitin sairaanhoitajalle ja kysyin mitä teen, varataanko lääkäriaika jotta saan sairaslomaa lisää. Hän lupasi konsultoida lääkäri ja niin tekikin; sanoi että "tule parin viikon päästä mun ajalle ja katotaan sitten lääkäriaika, lääkäri lupasi kirjottaa takautuvasti sairaslomaa", olin että ok, hyvä juttu, ei tarvitse mennä akuuttiajalla lääkärille hakemaan sairaslomaan jatkoa seuraavana päivänä. 

Kahden viikon päästä selvis, että konsultoitu lääkäri oli lomalla, ja sairaanhoitaja laittoi mulle ajan jollekkin toiselle lääkärille seuraavana päivänä. Kyseessä oli akuuttiaika, ja lääkäri ei tienyt musta tai sairaanhoitajan konsultoiman lääkärin lupauksesta kirjottaa sairaslomaa takautuvasti, joten tietenkään en saanut sairaslomaa takautuvasti. Sain uuden lääkäriajan viikon päähän jollon kirjotettaisiin b-todistus. Ainiin, kyseessä oli lääkäri joka pyysi mut nimellä huoneeseensa, ovella ei edes katsonut silmiin tai tervehtinyt, huonosti suomea puhuva venäläislääkäri ja kiireinen sellanen, taas yks lääkäri joka tiennyt masentuneen hoidosta vittuakaan. 

Mietin, että oon rahajuttujen suhteen ihan totaalisen kusessa, seuraavaan lääkäriaikaan mennessä ois mennyt kolme viikkoa ilman sairaslomaa, eikä tietoa mistä mä saisin rahaa. Masentuneena asioita ei oikeesti kykene hoitamaan kunnolla, mutta nyt kyse ei ollu ollenkaan mun omasta mokasta, ja vitutti tosi rankasti. Laitoin sossuun paperit, ja sieltä päätöksen teko kesti yli kaks viikkoa, vaikka olin lähettänyt kaikki liitteet ja soitellut perään. B-todistus lääkäriltä piti tulla alle viikossa ja odotin sitä yli kaks viikkoa. Ainut taho joka tässä vaiheessa hoiti hommat kivasti oli kela, joka lupasi käsittelyajaksi alle viikon, ja piti tän lupauksen. 

Näistä on nyt muutama kuukaus aikaa, b-todistuksen kirjottamisen jälkeen en mennyt enään lääkäriin enkä labroihin, raha-asiat kusi ja jatkoi kusemista ton jälkeen ja kaikki meni paskaksi. 

Onneksi olin kuitenkin sen verran järjissäni että menin sinne auroran päivystykseen ja nyt ollaan tässä. 

Oon huomannut masennuksen kanssa sen, että mitä vanhempi lääkäri/terveydenhoitaja/sairaanhoitaja, niin sitä huonompaa hoitoa oon saanut ja voi että kuinka monta kertaa mua on syyllistetty siitä että oon vaan laiska ja kokoahan ittes nyt. Nuoret hoitajat on olleet poikkeuksetta upeita ja tosi hyviä, terveysaseman terveydenhoitaja antoi tammikuussa paljon esitteitä ja mm. auroran päivystyksen numeron ja kehoitti soittamaan sinne heti jos siltä tuntuu, mun mielestä esim. auroran numeron anto pitäis olla ihan peruskauraa, eikä joku ylimääräinen lisä jonka saa vaan hoitajalta joka oikeesti välittää ja haluu antaa ekstraa. 

Oon joutunut tässä nykysessä masennusjaksossa taistelemaan itelleni hoitoa, ja onneks oon sitä saanutkin. Moni asia hoidossa on mennyt parempaan suuntaan vuosien saatossa, esim. en oo kertaakaan saanut yli 2kk sairaslomaa, mikä on mun mielestä ihan loistava juttu, ettei käy niin että totaalisesti vaan mökkiytyy kotiinsa. 

Toisaalta mä taas toivoisin että työntekijät osais monipuolisemmin käyttää esim. kolmannen sektorin palveluita masennuksen hoidossa ja osais ehdottaa niitä potilaalle, plus tiedän että labrakokeet on mahdollista tulla ottamaan kotoolta, lääkäriajan voi saada vaikka netin kautta, netissä on olemassa mm. masennukseen hoitoon tehty ohjelma johon saa lähetteen terveyskeskuslääkäriltä, asioita voitais masentuneelle helpottaa jos huomataan, että tilanne on se, että nyt ei vaan oikeesti pysty tai jää hoitamatta ja jos jää hoitamatta, niin huomata se, ja arvioida onko avohoito riittävää vai ei. 

Mutta niin, onneksi on aurora, aurora josta saa ihan huippua hoitoa (vaikkakin ne lääkärit...) ja jossa sua ei varmasti syyllistetä, kiitos auroran päivystykselle <3. 

Tapahtumarikkaat päivät

Toissapäivä oli helvetin tylsä kun odottelin kyytiä saapuvaksi. Osaston uloskirjaushoitokokous oli lyhyt, ehkä 15minuuttia, kaikki asiat oli niin reilassa ettei siinä ollut hirveesti käsiteltäviä asioita. Jäin hoitokokouksen jälkeen kattelemaan telkkaria, söin, ja juttelin muiden potilaiden kanssa. Poislähtiessä tuli surullinen olo, muutamassa viikossa sitä ehtii kiintyä joihinkin ihmisiin, varsinkin kun on tullut keskusteltua vaikeista asioista aika paljon.

Apteekissa meni puolisen tuntia, lääkkeitä oli nimittäin tulossa tosi iso kasa. 

Kuten kuvasta huomaa, "muutama" paketti lääkkeitä.

Kävin ystävän kanssa kaupassa ja syömässä, kotiintullessa siivosin ja istuin koneella; ihan perusmenoa, mutta olin näitä hommia jo alkanutkin kaipailemaan. Otin kiltisti lääkkeet ysin pintaan ja koska nähtävästi melatoniini toimii mulla jotenkin tosi hyvin, niin olin jo ennen puoltayötä nätissä unessa parvekkeella ja heräsin aamukasin jälkeen.

Ystävien kanssa oli puhetta, että lähdettäisiin ulos perjantaina ja mä olin pohtinut asiaa monelta eri kantilta ja lopulta kieltäydyin, ajatellen että mun on parempi nyt ottaa iltalääkkeet ja rauhottua kotona. Sain kuitenkin tarjouksen joka kuulosti tiivistettynä tältä: "Ostan meille viinipullon puoliksi, sulle hiusvärin ja värjään sun hiukset, ja sut tullaan hakemaan kotoolta", joten luonnollisesti en enään voinut kieltäytyä. En halunnut kuulla koko päivää sitä pettynyttä ääntä puhelimen toisessa päässä, ja ajattelin että mun tekee muutenkin hyvää mennä ja tehdä.

En ulkona ollessani muistanut että en oo juonut aikoihin, joten join ja join ja join vähän liikaa, oksensin pressantalon nurkassa teinimäisesti, ostin liikaa mäkkiruokaa ja tänään oon kärsiny krapulasta, MUTTA tiedättekö; mulla oli ihan hiton hauskaa! Oon tyytyväinen että lähdin, vaikka överöinkin ja musta tuntuu että tää teki mulle nyt tosi hyvää. Viimeyönä kotiinpäästyäni mä meinasin kylläkin varmaan saada jonkinmoisen paniikkikohtauksen, tuntu että henki ei kulje ja lopulta löysin tosi hyvän rentoutuspätkän johon olinkin nähtävästi nukahtanut.

Normaalisti olisin tänään tilannut pitsaa, mutta koska yritän päästä siitä tavasta todellakin eroon, niin en tehnyt sitä, vaan nappasin pakkasesta pakastepizzan joka ajaa ihan saman asian, rasvasta ja hyvää ja ehkä olokin helpottaa.

Äh, oon unohtanut ottaa aamulääkkeet, joten lopetankin tän tähän ja meen pilleripurkeille. Voi olla että oon hiljaisuudessa muutaman päivän ennen päiväsairaalan alkua, mutta päiväsairaalan aikana tänne tulee varmaan kirjoteltua taas lähemmäs päivittäin; ainakin aluksi.