Kuumuus tekee hulluksi

Okei, osastolla on ehkä viileempi kuin monessa kodissa, mutta kyllä täälläkin kärsitään ja kovasti. Yöllä pauhaa lattialla tuuletin ja ikkuna on auki, ei hirveesti kuitenkaan auta, varsinkaan nyt kun mut siirrettiin neljän hengen huoneeseen johon paistaa iltapäivästä iltaan saakka aurinko.

Mutta tiedättekö mitä? Enään yksi yö! Fiilis on ollut niin hyvä ja asiat on hoidettu ja jatkohoitosuunnitelmat on hallussa, joten ehdotin omahoitajalle josko saisinkin lähteä jo torstaina kotiin, ja saanhan mä.

Parina viimepäivänä oon nähnyt erästä ystävää, käynyt syömässä ja liikkunut ulkona. Tänään menin aamupäivästä pasilaan ja kävelin isohkon osan matkasta takasin ja järkytyin kuinka huonossa kunnossa oon, meinas lähteä melkein taju kun kävelin tossa kuumuudessa takasin, mutta saimpa hommattua bussilipun ja oon ylpee itestäni! :)

Oon nukkunut huonosti, mutta oon koittanut syödä iltapalaa melko myöhään ja saada unenpäästä kiinni piikkimatolla, toimi hiton hyvin viimeyönä joten toivottavasti toimii myös jatkosssa.
Lääkkeisiin tehdään viimeset muutokset (tosi vähäiset) ja huomenna on uloskirjaus ja tapaaminen lääkärin kanssa että saan reseptit yms.

Mun ystävä tulee huomenna iltapäivästä hakemaan mut, käydään kaupassa (oon tehnyt jo kauppalistan) ja apteekissa, kotona mä otan huomisen illan ehkä ihan rauhassa, mutta perjantaina aion siivota ja pestä pyykkiä ja lähteä mahdollisesti ulos kavereiden kanssa, mutta se on ihan mietintäasteella vielä.

Kotiin takasin meno jännittää, tottakai, pelkään että tää mun hyvä fiilis haihtuu ja väsyn tähän tsemppaamiseen mikä mulla nyt on päällä, mutta onneks mulle on järjestetty hyvät hoitokontaktit että pysyy paletti kasassa.

Päivittelen huomenna varmaan lisää kun oon kotona niistä ihan ekoista kotifiiliksistä, ja jossain vaiheessa postaan tänne tiivistetyn infopaketin (jos niin voi sanoa) tästä osastosta, mutta nyt lopetan tän postauksen tähän ja koitan viilentyä, osastotyttö kiittää ja kuittaa!

Food makes me happy

Viimeyönä sain unta ehkä kolmen jälkeen, vitutti pyöriä sängyssä tietäen että oon ottanut jo kaikki mahdolliset unilääkkeet eikä voinut tehdä muuta kun odottaa että uni tulee jossain vaiheessa silmään. Aamulla mut herätettiin aika myöhään ja aamulääkkeiden jälkeen tulin takas nukkumaan.

Puoliltapäivin päätin että nyt on tehtävä jotain, ja jotain mä todellakin tein!

Mentiin parhaan ystävän kanssa keskustaan, käytiin rossossa syömässä, sen jälkeen starbucksissa (siellä on maailman parasta porkkanakakkua, siis huh) ja vielä päälle mentiin leffaan.

Päivä oli tosi kiva, ihmispaljous ei ahdistanut, olo oli hyvä. Kun pääsin osastolle kävin ihan ylikierroksilla ja otin tarvittavaa ja juttelin hoitajan kanssa jonka kanssa naureskeltiin että mulla on ehkä jonkinlainen positiivinen stressireaktio päällä. Tarvittava lääke rauhotti, kävin saunassa ja juttelin tupakalla tyttöjen kanssa.

Nyt oon syönyt jäljelle jäänyttä porkkanakakkua ja leipää sekä katellu läppäriltä leffaa, kohta ehkä tulee uni.

Oon vieläkin vähän hämmentynyt miten jaksoin tänään, vaikka jälkikäteen tulikin vähän ongelmallinen olo, mutta siis kuitenkin, mä menin ja tein juttuja!

Huomenna aamulla on labroja ja myöhemmin nään yhtä ystävää, sanoin sille tänään että oon huomenna varmaan ihan poikki, joten musta tuskin on seuraksi minnekkään pidemmälle, mutta onhan täälläkin ihan kiva kahvio jossa voi käydä vaikka jätskillä ja noh, ulkona voi aina istua tupakalla pitkään.

Tää oli nyt lyhyt ja positiivinen päivitys, hyvä fiilis jatkuu siis edelleen, toivottavasti vielä monena tulevana päivänä!

Toinen kotiloma ja kuulumisia

Eilen odotin suhteellisen innoissani tulevaa kotilomaa, koska poikaystävä pääs mukaan ja ei olla nukuttu yhdessä pariin viikkoon. 

Poikaystävä tuli hakemaan ja lähti asioille ja mä jäin kotiin hetkeks yksinäni. Siivosin, pesin pyykkiä, pelasin koneella, söin. Illalla se toi jätskiä ja tilattiin ruokaa ja kateltiin modern familya. Jossain vaiheessa tuli niin hemmetin kuuma, että heitettiin makuuhuoneen paksu petauspatja parvekkeelle ja nukuttiin siellä ikkunat auki. Osastolla on sopivan viilee kokoajan, kotona taas helvetin kuuma. 

Oli selkeesti ollu poikaystävää ikävä, oltiin romanttisia ja oli ihanaa, oi kuinka mä siitä pojasta tykkäänkin! 

Nukuttiin  myöhään, käytiin hakemassa parin euron juustoja ja tulin takas osastolle. Koska mun unilääkkeitä on vähennetty aika rankalla kädellä pari päivää sitten niin en meinaa iltasin saada unta (lääkäri totesi että luonto kyllä korjaa asian...) ja oon päivisin sit tosi väsynyt, joten näin oli myös tänään. Nukuin huonekaverin kanssa kolmesta seitsemään, eikä meitä käynyt kukaan herättämässä päivälliselle saati iltapalalle... huoh. Oon nyt vetänyt hyvän määrän unilääkkeitä (koska sain tietää että tarvittaessa saan lisää) mutta vieläkään ei väsytä. 

Kävin saunassa kunnon löylyissä, söin hyvän iltapalan ja oon katellut telkkaria, mutta eiköhän uni tuu silmään jossain vaiheessa. 

On alkanut tuntumaan siltä, että voisin lähteä täältä jo ensviikon keskivälissä, en tiedä haluunko olla täällä perjantaihin saakka, koska huonekaveri vaihtuu ja, noh, kotiloma meni niin hyvin ja fiilikset on ihan positiiviset. Oon saanut tarvittavia lääkkeitä ahdistukseen ja ne tuntuu sopivan mulle tosi hyvin, ahdistusta ei oo ollu nyt pariin päivään juuri ollenkaan. 

Tuntuu hassulta miten paljon täällä oleminen on vaikuttanut muhun, lääkitys on varmaan kohdallaan ja kaikki muukin. Fiilis on ihan hyvä eikä tulevaisuus niin paljoa pelota, epäilen välillä toki omaa jaksamista ja halua päiväsairaalan suhteen, mutta sekin on asia joka mun pitää nyt vaan hoitaa jos mä haluun elää normaalia elämää ja parantua joskus. Se on mulle jo iso harppaus että en ajattele asioista tällä hetkellä että "ihan sama" vaan asioilla alkaa olemaan taas merkitystä. Olin niin poikki ja pohjalla kun tulin tänne, muutos siihen alkutilanteeseen on mun mielestä valtava. 

Toisaalta mietin että ehkä on ihan hyväkin olla täällä perjantaihin, katsoa kaikki asiat loppuun saakka kuntoon eikä tehdä niin että kun tuntuu että kaikki on suhteellisen ok, ja lähteä täysiä eteenpäin ja huomata että kaikki ei ollutkaan vielä ihan ok. Mun fiilikset vaihtelee kuitenkin ihan päivittäin, huomenna saattaa olla erillainen olo kuin tänään. 

Mulla on aina kiire eteenpäin, kiire lopettaa hoitokontaktit, teen äkillisiä päätöksiä ja hoitaja on jo moneen otteeseen sanonut mulle että mä oon sairastanut niin pitkään, että tästä ei toivuta heti, että pitää antaa aikaa. Pitää yrittää totella. 

Suuri hoitokokous

Nyt kun hoitokokous on takanapäin, niin tuntuu siltä että stressasin turhasta, kaikki meni tosi hyvin ja jäi positiivinen fiilis.

Oli kiva tavata se mun psykopolin vastuuhoitaja, vaikutti sympaattiselta ja ymmärtäväiseltä ihmiseltä.

Lääkäri kyseli paljon äidiltä ja poikaystävältä, käytiin läpi pääpiirteittäin mun lapsuus ja mun hankalasta teiniajasta kyseltiin enemmänkin. Kovasti kiinnosti myös mun ja poikaystävän riidat ja mun mielialan vaihtelut ja puheeks otettiin myös äidin ja poikaystävän jaksaminen.

Poikaystävä puhu musta niin kauniisti että melkein tuli itku silmään ja taisin tänään rakastua siihen vähän enemmän <3.

Äitin kertomat asiat oli samoja mistä ollaan jo vuosia juteltu milloin missäkin, ainut asia mitä en tiennyt oli se, kuinka huolissaan se on musta ollut. Toisaalta sitten äidille oli kuulemma tullut yllätyksenä kuinka huonossa kunnossa mä oon ollut, ja että täällä käynti näytti sen konkreettisesti, mutta äiti sitten totesi että "ok, hän on sairaana, saa apua ja saa jatkossakin apua ja asiat on hoidossa ja tieto siitä helpottaa".

Muutettiin vähän lääkitystä ja vähennettiin unilääkkeitä ja sain risperdalia joka lääkärin mukaan voi helpottaa tätä mun pakkoraapimista ja MYÖS pelaamista, mitä harrastan kotona ihan liikaa.

Oltiin kaikki samoilla linjoilla siitä että olisin täällä ensviikon perjantaihin jotta siirtyminen päiväsairaalaan tapahtuis suoraan, eikä niin että oon kotona monta päivää ennen sen alkua. Lääkäri suositteli myös, että jos päiväsairaala alkaakin tiistaina niin oon täällä jopa maanantaihin saakka. Helpottavaa ja kiva että mun toiveita kuunneltiin tosi hyvin täällä olemisen ja lääkityksen suhteen.

Käytiin hoitokokouksen jälkeen poikaystävän kanssa mäkissä ja kaupassa ja nyt oon tässä. Nyt saa taas rauhottua eikä tarvii stressata muutamaan päivään.

Huomenna meen kotilomalle yheks yöks poikaystävän kanssa, tuntuu että nyt on energiaa jopa vähän siivoilla ja pyykkiäkin täytyy taas varmaan pestä. Palautan nyt jo osan tavaroista kotiin, koska mulla on ihan liikaa vaatteita. Nää sairaalan pyjamahousut on ihan lempparit, enkä oo omiani käyttänyt melkein yhtään.

Nukun kohta ehkä päikkärit, koska heräsin aamulla 7.30 ja pomppasin heti ylös koska jännitin niin paljon, joten nyt väsyttää ihan hirveesti. Myöhemmin meen varmaan kattomaan telkkaria, sitten on jo iltapala, sauna, tupakkaa, iltalääkkeet, nukkumaan.

Huh mikä päivä

Tänään aamulla sain nukkua rauhassa yhteentoista, kävelin mörkönä aamukasilta superunisena hakemaan aamulääkkeet normaaliin tapaan ja takasin sänkyyn.

Päivällä kävin syömässä ja sitten olikin aika lähteä tän paikan sosiaalityöntekijän kanssa tapaamaan omaa sossua. Meille oli tilattu kyyti (ja tähän paljon sydämmmmiä <3<3<3<3<3) ja voi helkutti sentään, tapaaminen ei ois voinut paremmin mennä!

Sain tukia ja apuja joista en ollut koskaan tiennytkään, tän paikan sosiaalityöntekijän paikallaolo vaikutti ihan hirveesti. Saatiin kerralla iso kasa raha-asioita kuntoon, ja oon siitä niin onnellinen kun vaan voi nyt olla.

Sain myös lääkäriltä takautuvasti sairaslomaa, siitä olin stressannutkin jo tosi paljon.

Vielä muutama raha-asioihin liittyvä asia hoidettavana, ja sitten alkaa helpottamaan. Huh. Iso helpotus!

Tänään on muutenkin ollut ihan hyvä päivä (aamustressiä lukuunottamatta), juttelin kivan omahoitajan kanssa ja kerroin että oon raapinut kädet ja että ehkä joku "tarvittava" lääke ois ihan hyvä, mainitsin myös siitä että pelottaa ja stressaa kun en tiedä kauan oon täällä, toivomuksena on se ensviikon perjantai jotta hoito jatkuis sujuvasti sitten sinne päiväsairaalaan neljäs päivä.

Illalla kävin iltapalalla ja innostuttiin laulamaan ruokasalissa karaokea ja naureskeltiin tanssiesitykselle, hoitajat piti meitä varmaan ihan oikeesti hulluina, mutta meitä se piristi ihan hirveesti. Päälle sauna ja tupakkaa, juttelua muiden kanssa (josta pitää erikseen mainita, että välillä täällä tulee juteltua oikeesti aika rankoistakin asioista, ja tänään on ollut sellanen päivä) ja iltalääkkeet, unilääke vaikuttaa varmaan kohta ja nukahdan hetkessä.

Huominen jännittää, hoitokokoukseen on tulossa äiti, poikaystävä, lääkäri, omahoitaja, sosiaalityöntekijä ja psykopolilta toimintaterapeutti. Äiti tietää kaikista asioista melkeen kaiken, mutta poikaystävä ei tiedä ihan kaikkea ja tiedän että menneisyyttä pengotaan taas hieman, varottelin sitä jo etukäteen vähän eilen kun nähtiin.

Valonpilkahduksia tänään, vaikka eilen valittelin että en tiedä hyödynkö tästä paikasta mitään, niin tänään mainitsin omahoitajalle että tää paikka on JUST ja tasan mua varten, mä oon NIIN oikeessa paikassa kun vaan voi olla, sen hoitajan hymy sen jälkeen oli ihan kultaa.

Pahoittelen muuten jos kirjotan samoja asioita ja toistelen itteäni, kuten eilen oon kirjottanut, niin mun muisti on vähän huonona.

Nyt on siis hyvät fiilikset, mutta saa nähdä miten käy huomenna, kääk!

mulla on kompassi hukassa, kertokaa mitä mä teen

Hei vaan hei, eilen oli taukopäivä kun sain tietää että osastolla on henkilö joka lukee tätä blogia ja en oikein tiedä miten suhtautua asiaan. Se ei sinänsä yllättänyt mua mitenkään, mutta silti se tuntuu jännältä, kirjottaa näinkin henkilökohtasista asioista niin, että joku täällä tietää että se olen minä. Mutta ei kai siinä, lukekoot ja yhdistäkööt blogiin kasvot, en mä näitä asioita ala silti kaunistelemaan tai piilottelemaan.

Lähinpäivinä on mennyt huonommin, oon raapinut kädet haavoille stressipäissäni, riidellyt tosi rajusti poikaystävän kanssa (ja sopinut, onneksi) ja stressannut tulevasta. Eilen oli sellanen olo että en hyödy täällä olosta mitään, miten tää vaikuttaa mun kykyyn liikkua ulos asunnosta, en tiedä ollenkaan. Mutta katsellaan. Torstaina on seuraava iso hoitokokous, harmikseni mun omahoitaja joka tietää mun asioista eniten ei pääse paikalle, ja paikalle tulee toinen omahoitaja jonka kanssa oon jutellut kerran ohimennen, harmillista.

Oon löytänyt kivan tupakkapaikkaporukan, ja oon alkanut viihtymään sisäpihan parvekkeella enempi ja enempi, puhuminen onkin ihan kivaa. Oon ennen ollut aika ulospäinsuuntautunut, mutta oon silti melko etäinen eikä muhun välttämättä saa nopeesti kontaktia, en oo täällä muille potilaille kertonu mun omista ongelmista tai huonoista päivistä mitään, niinkun en oo kaikille hoitajillekkaan. Suurimman osan duunista teen omassa päässäni, mutta arvostan kyllä kahdenkeskisiä juttelutuokioita omahoitajan kanssa ja keskusteluja huonekaverin kanssa.

Tykkään myös käydä saunassa täällä, illat on semmosta aikaa mitä mä odotan täällä eniten, kun taas aamupäivät ja päivät menee lähinnä nukkuessa, ehkä saatan käydä syömässä jos jaksan ja jos mikään maistuu. Ruokahalu on pikkuhiljaa alkanut palailemaan ja se on ihan kiva juttu.

Muistihan on vähän sellanen mulla, että en muista ollenkaan mitä oon eilen tehnyt, varmaan riidellyt skypessä poikaystävän kanssa jos en väärin muista. Tänään nähtiin ja käytiin kotona ja itkin hillitttömästi, josta johtuen mulla on ollu viimeset kuus tuntia tajuton pääkipu joka ei lähe särkylääkkeillä, tupakalla, vedenjuonnilla, syömisellä, piikkimatolla eikä saunassa.

En muuten meinannut päästä helpolla ulos kotiin käymään, hoitajan mielestä näytin jännittyneeltä ja piti treenata pystynkö rentouttamaan kropan, loppujenlopuksi se pyysi anteeks kun sanoin että "oon riidellyt poikaystävän kanssa koko päivän ja meen nyt setvimään sitä". Kun tulin takas osastolle, niin kolme eri hoitajaa kysyi miten meni, saatiinko selvitettyä asioita, eli nähtävästi tästä on infottu myös iltahoitajille, että mulla on vähän ongelmia :D Aamulla vastuuhoitaja tuli kyselemään fiiliksiä ja vastasin suoraan että kuuluu paskaa ja selitin tilanteesta, kerroin myös että en osaa oikein jutella muiden kun omahoitajan kanssa, ja oon tyytyväinen mun ja omahoitajan hoitosuhteeseen, harmillisesti se on nyt yövuoroissa tulevat päivät joten juttutuokioita ei sen kanssa ole.

Teksti pompii taas aiheesta toiseen, mutta oon jo saanut iltatenoxin, eli mun pitäis varmaan mennä sänkyyn nukkumaan piakkoin.

Huomenna tän paikan sosiaalityöntekijän kanssa sossuun käymään, asioita selvii ehkä. Oon pyytänyt että omahoitaja ottais selvää siitä kirjottaako lääkäri takautuvasti sairaslomaa vai ei, mutta vastausta ei oo kuulunut, ehkä sitten huomenna. Jos se ei kirjota takautuvasti niin vittu, saattaa tulla itku, huomenna saattaa muutenkin olla stressaava ja hankala sossukäynti, "että terve, mä oon ihan helvetin syvällä ahdingossa näissä raha-asioissa, mitä voidaan tehdä?". Sit ylihuomenna se hoitokokous, hohhoi, rankkoja päiviä.

Ps. en vieläkään tiedä kauan oon täällä, kertaakaan siitä ei oo ollut puhetta, ihme homma.


 Tää perkeleen biisi soi päässä kokoajan

 

Aina vaan väsynyt

Tänään on huono päivä, tunnen sen. En ois aamulla jaksanut nousta sängystä ylös, mutta nousin, kävelin ottamaan aamulääkkeet ja söin aamupalaa (jopa kaks leipää!), kävin tupakalla ja suihkussa.

Oon pelannut facebookissa farm heroes sagaa, haha, oon koukkuuntunut!

Huonekaveri on vieläkin kotilomalla, jännästi ikävä sen seuraa, tää yksin istuminen on ihan helvetistä. Akku on loppu ja poikaystävää on ikävä ja valivali.

Vaikka eilen sanoin omahoitajalle että kotiloma meni hyvin, niin ei se mennyt, paskat fiilikset jäi oikeesti kuitenkin. Tänään joku opiskelija tuli kyselemään mitä mulle kuuluu ja sanoin että "ihan ok", vaikka onkin ihan paska fiilis. En vaan osaa puhuu, en osaa sanoa että "no paskaa" ja kun kysytään "miksi" niin en osaa sanoa muuta kun "no en mä tiiä" ja sit ku tätä keskustelua käy tarpeeks pitkään niin alkaa vituttamaan, koska ei se vie mihinkään.

Omahoitaja sano eilen että mun pitäis ranskalaisin viivoin listata hyviä asioita mun elämässä, mutta tänään on semmonen fiilis että paskat, en varmaan kirjota, ehkä huomenna.

Eilen juttelin yhden potilaan kanssa, joka sano just tosta, kuinka masentuneena sä vaan sanot että "huomenna sitten", aina se on "huomenna sitten", huomenna mä hoidan, huomenna mä meen, huomenna mä nousen ylös sängystä.

Pitäis ajatella tulevaisuutta ehkä vähän, alkaa valmistelemaan itseään siihen että täältä lähtee pois, yksin kotiin, ja sen jälkeen pitäis yrittää olla vahva ja käydä siellä päiväsairaalassa ja saada aikaseks asioita. Mua pelottaa niin paljon teenkö mitään, jäänkö vaan kotiin, mistä mä saan sen motivaation?

Ensimmäinen kotiloma

Eilen oli ensimmäinen yö kotona, kaikki meni yllättävän hyvin. Pientä ahdistusta siitä kuinka pitäis tehdä jotain, mutta en silti tehnyt mitään. Tilasin ruokaa ja istuin koneella, perusmenoa siis. Nukuin 13h katkeemattomat yöunet ihanan pehmeessä sängyssä kissojen kanssa.

Tänään palasin taksilla, en oo vielä valmis kulkemaan yleisillä paljoakaan. 

Vastassa oli omahoitaja, joka kyseli fiiliksiä ja juteltiin muutenkin jonkunaikaa kaikesta. Kerroin sille että mieliala on sinällään parempi, että en ainakaan oo itkunen enään. Kerroin sille myös, että ilman tätä hoitopaikkaa mä en tiedä olisinko edes elossa enään. 

Sain kuulla että jatkohoitopaikkaan (päiväsairaala) ei ole jonoa, ja se aukee 4.8, toivon että saisin olla edeltävään perjantaihin saakka täällä, jotta siirtyminen kävis kivasti eikä niin, että meen kotiin ja jumahdan sinne ja kusen koko päiväsairaalan. Pelottaa. 

Oon saanut unilääkkeen ja näppäimet meinaa kadota silmistä, ehkä nyt ei oo ihan paras aika päivitellä, mutta jotenkin tulee huono omatunto jos en kirjota tänne edes jotain melkein päivittäin. Nään että täällä käy aika paljon lukijoita päivittäin ja tänään tupakkapaikalla tytöt puhuivat kuinka olivat googletelleet tietoa tästä paikasta mutta mitään järkevää ei ollut löytynyt, toivottavasti joku siellä hyötyy näistä mun postauksista ja huomaa että tää on ihan hyvä paikka, eikä tänne tulemista tarvii pelätä :) 

Jaksoin tänään syödä iltapalaks yhen leivän, vaikka ruokahalu on edelleen ihan nollassa. Kotona mä tilasin tosiaan ruokaa, jotain kanaa ja ranskalaisia joka meni kyllä kokonaan. Sanoin tänään omahoitajalle että ehkä se ruokahaluttomuus on yhdistelmä lääkkeen sivuvaikutusta ja sitä ettei tarvii lohtusyödä kun on täällä.

Nyt tulee uni silmään pakosta, öitä!

Ensimmäinen hoitokokous

En eilen jaksanut kirjotella kun fiilikset oli niin huonot. Kävin poikaystävän kanssa kotona ja oltiin siellä melkein koko päivä, pesin pyykkiä ja tiskattiin yhessä ne kolmen viikon tiskit pois. Laakson lähestyessä tuli kamala ahdistuskohtaus, poikaystävä kävi ostamassa kylmää jaffaa ja poltin ketjussa tupakkaa, osastolla oli omahoitaja paikalla joka tuli heti kyselemään fiiliksiä, juteltiin taas melko pitkään. 

Nukuin huonosti, stressasin tän päivän hoitokokousta. Hoitokokouksessa paikalla oli lääkäri, sosiaalityöntekijä ja omahoitaja. Ihana omahoitaja oli selvästi kuunnellu mun juttuja tarkasti, koska se osas kertoa mun tilanteesta viimesyksystä lähtien tosi hyvin, se piti myös mun puolia ja tuli semmonen olo että... noh, että se aikuisten oikeesti välittää. 

Ensviikolla on uus hoitokokous, mutta en vielä tiedä kauan oon täällä osastolla, siitä ei nyt puhuttu. Jatkoista puhuttiin vähän ja tiedän että tehdään lähete psykopolille sekä päiväsairaalaan, mutta nää oli mulla jo tiedossa kun näin lääkärin ensimmäistä kertaa viimeviikolla, joten no news there. Hoitokokous oli sinällään henkisesti vähän rankka, siellä otettiin auki vanhoja tekstejä ja yhden kohdalla lääkäri kysyi "saanko lukea tän ääneen?" ja tiesin jo mitä on tulossa; mun itsemurhayritys muutaman vuoden takaa. Puhuttiin myös syömisjutuista, ja oli pakko stopata keskustelu ja sanoa että "mä en nyt haluu puhuu niistä". 

Maksa-arvoissa on häikkää, suupielten haavaumiin b-vitamiinia, muu lääkitys ennallaan. Ensviikolla lisää verikokeita, lähete maksan ultraääneen ehkä.

Kävin myös sosiaalityöntekijän kanssa juttelemassa, se otti mun n. 10cm korkusen laskupinon, sanoi että hän avaa ja katsoo, hän varaa ajan mun oman alueen sosiaalityöntekijälle, selvittää kelajuttuja, selvittää sairaslomajuttuja ja lähtee mun kanssa tapaamaan sitä mun sosiaalityöntekijää jotta saadaan asioita hoidetuksi. Tuntu tosi paskalta jättää se laskupino sille, mutta toisaalta myös tosi helpottavalta ja vaikka mä kuinka häpeilisin mun rahatilannetta niin pakko tälle on jotain tehdä ja jos mä en siihen pysty niin hyvä että on joku joka voi auttaa. Tapaamisen lopuksi sosiaalityöntekijä kehotti mua lepäämään ja syömään hyvin ja lohdutti mua sanomalla että "mä oon nähny muovipussittain laskuja, ei tässä oo mulle mitään ihmeellistä". Tiedän että mitään ihmeitä se ei pysty tekemään, mutta tästä osastohoidosta pamahtaa aika iso paukku, mitä en mitenkään pysty maksamaan ja tilanne on muutenkin nyt melko huono, koska en tiedä miten mulla on sairaslomaa, kirjottaako lääkäri takautuvasti vai ei. Mun sairaspäiväraha menee vuositulojen mukaan, joten sinällään mulla ei oo hätää, koska olin viimevuonna niin paljon vielä töissä ja vuositulot oli ihan ok, mutta sairasloman katkonaisuus aiheuttaa häikkää melko paljon. 

Huomenna meen yölomalle kotiin yheks yöks, mikä on ihan kivaa mutta toisaalta vähän jännittää. Oon siellä näillä näkymin yksin ja tuun bussilla takaisin tänne, tekee ihan hyvää matkustaa, koska mitä vähemmän mä oon sitä tehnyt, niin sitä hankalammaks se on muuttunut. 

Tää mun koko tilanne on noidankehä jossa yks asia on johtanut toiseen ja lopulta ollaan kierteessä josta on vaikee päästä ulos, toivottavasti pikkuhiljaa asioihin alkaa tulla selvyyttä. 

Seuraava hoitokokous on viikon päästä, mukaan tulee äippä ja poikaystävä ja jännitän sitä jo nyt, ei olla äipän kanssa nähty aikoihin, mutta se oli mun ensimmäisen masennusjakson aikana niin paljon paikalla ja tosi suuri tuki mulle, että sen takia varsinkin lääkäri toivoi että se pääsis paikalle. 

En oo vieläkään jaksanu syödä melkein mitään, tänään oon käynyt neljä kertaa syömässä niin, että oon syönyt edes jotain. Oon ollu tosi väsyny taas ja tänään huonekaveri kysykin multa että "miks sä oot sängyssä kokoajan?" johon mä totesin että "no kun mä oon niinku masentunu" josta saatiin hyvät naurut aikaseks, kerrankin näin ;). 

Osastopäivä 5

Herätys tuli tänään 7.30, koska musta oli lisää labrapyyntöjä ja labrahoitaja oli tulossa. Kasilta kävin hakemassa lasin mehua ja aamulääkkeet ja painuin takasin nukkumaan. Kaheltatoista kävin syömässä lohikeittoa ja taas takasin nukkumaan. 14.30 mut herätti äreä hoitaja sanomalla "sä se vaan nukut kokoajan", kiitti sherlock, en tiennytkään!

Kävin antamassa pissanäytteen labrassa jonka jälkeen iski hirvee vitutus ja ahdistus, hikoilin, tärisin, sattu päähän, huippas päässä. Hain ensimmäistä kertaa hoitajan kansliasta ja juteltiin ehkä tunti kaikesta mahdollisesta. Kerroin sille kuinka musta tuntuu että haahuilen elämässäni ilman päämäärää, ilman mitään mikä motivois mua elämään. Hoitajalla oli hyviä vinkkejä ja olokin helpotti jonkin verran.

Koitin käydä neljältä syömässä, söin kolme haarukallista ja ärsyttää, mun ruokahalu on menny ihan minimiin ja kaikki mitä syön tuntuu pakkosyönniltä. Mulla on pussillinen dumleja eikä mun tee mieli ees avata sitä, mikä on sikäli harvinaista, että kotona ollessani mä oisin syöny sen varmaan hetkessä. Ehkä täällä mä en koe tarvitsevani ruokaa lohdutukseen, mutta kyllä mun pitäis syödä enempi mitä mä tällä hetkellä syön.

Täällä on ollut jotain ryhmiä, mutta en oo jaksanu mennä niihin, tosin ehkä asia ois toisin jos niitä ehdotettais mulle, mutta on vaan sanottu että lue tästä aikataulusta ja.. noh.. niin.

Tänään mä meen vielä saunaan ja yritän ehkä syödä jotain iltapalaa ja kömmin sänkyyn, sänkyyn joka tuntuu ihan hyvältä näin neljännen yön jälkeen.

Huomenna suunnitelmissa on käydä kotona, poikaystävä tulee hakemaan täältä, joten matkustaminen ei tuu olemaan ongelma. Pesen pyykkiä ja rapsutan kissoja.

Mulla vaihtuu loppuviikosta ehkä huonekaveri, ja se harmittaa, saada tänne joku tuntematon ihminen johon tottuminen vie sen pari päivää. Toisaalta huonekaveri on tosi hyvä juttu, jos oon ollut juttelemassa hoitajan kanssa ja palaan huoneeseen, niin toisen kanssa voi vielä jutella lisää. Oon huomannut että täällä arvostaa vertaistukea tosi paljon, on kuitenkin asioita joita hoitajat ei mitenkään voi ymmärtää. Tänään hoitajan kanssa puhuttiin myös siitä kuinka vaikeeta masennusta on ymmärtää jos sitä ei oo itse kokenut, mun mummo on esimerkiksi joskus sanonut että "kyllä se siitä, kohta on kevät!".

Sanoin tänään masennuksesta kärsivälle kaverille skypessä, että "se on elämässä vaan pakko yrittää, epäonnistua ja yrittää uudestaan, yrittää niin kauan kunnes onnistuu", ja se, että mä ajattelen niin on jo tosi paljon se.

Liikkuminen ulkona

Siis mä oon tehnyt tänään jotain harvinaista: mä oon käynyt ulkona enempi kuin kuukausiin!

Tai siltä musta ainakin tuntuu, en muista koska viimeks oisin matkustanu pitkähkön matkan yksin bussilla ja kävellyt ulkona kauppaa pidemmälle.

Tänään oli jälleen yks turhauttava ja ärsyttävä aamu kun kaikki vaan vitutti ja tää epätietotuus otti päähän. Omahoitaja sanoi että hoitokokous on torstaina, eli voin varautua siihen että ainakaan tällä viikolla en ole vielä menossa kotiin. Se pyysi mua käymään labrassa tänään (samassa rakennuksessa kun tää paikka, mutta eri sisäänkäynti) ja mä vitkuttelin ja vitkuttelin ja sanoin hoitajalle että "jos mä kävisin huomenna?", se ovela ukko sanoi että "no käy siellä paikanpäällä varaamassa se aika huomiseks" ja lankesin siihen, menin sinne ja tietenkin mä samalla kävin niissä verikokeissa, tunsin itteni voittajaks.

Sen jälkeen lähdin kaverille jossa vietin koko päivän. Tehtiin ruokaa (lihapullia tomaattikastikkeessa ja pastaa, jälkkäriks omenapiirakkaa) ja naureskeltiin kuinka terapeuttista ja aktivoivaa hommaa se on mulle ;). Värjättiin myös mun tukka, aikasemmin tää oli semmonen kusenvärinen blondi juurikasvulla, nyt oon ruskeehiuksinen ja näytän ehkä asteen siistimmältä.

Soittelin kaverin luota osastolle ku pikkutyttö "mä myöhästyn ehkä tunnin" ja tuntu hassulta. Lopulta mä matkustin bussilla takasin ja ihmettelin sitä, että siinä mä oon, bussissa, ulkona, yksin.

Kun tulin takasin osastolle sain tietää että mulle on paastolabroja heti aamuks määrätty lisää aikamoinen määrä, plääh. Multa myös kyseltiin miten meni, missä olin, mitä tein ja oliko kivaa ja "tuu juttelemaan jos tarvitsee".

Oon tänään saanut purettua mun sydäntä omahoitajalle käytännön asioista ja se hoitaa ja selvittää parhaansa mukaan, oon niin kiitollinen, mä en pystyis hoitamaan näitä juttuja ilman apua ja mä oon niin kiitollinen tästä paikasta ja näistä hoitajista.

En tiedä kirjotinko eilen, mutta mulla on menossa päiväunikielto, arvatkaa vaan kuka tänään nukku räkä poskella päiväunia kun hoitaja tuli huoneeseen juttelemaan mun kanssa? Eh. Hankalaa olla nukkumatta, väsyttää vaan.

Arkiherätys täällä tapahtui tänään 7.30, 8.00 ja 8.05 tuli semmonen "nyt oikeesti herätys"- kehotus hoitajalta.
Aamulääkkeet, aamupala, takasin sänkyyn, jossain vaiheessa omahoitajan pyyntö keskustelemaan.

Mulla on suupielet auki, pitäis käydä valittamassa hoitajille. Laskin 1+1 päässäni ja tulin siihen tulokseen että se on ketipinor joka sitä tekee, perkele.

Nyt mä pistän sairaalahousut ja sisätossut jalkaan, sipsutan tupakalle ja haen iltalääkkeet.

Tänään on siis ollut melko hyvä päivä aamuahdistusta lukuunottamatta, huomenna on uus päivä ja toivotaan että se on hyvä myös.

Osastopäivä 3

Otsikkoinspiraatio huipussaan! ;) 

Kolmas päivä, takana huonosti nukuttu yö, vitullinen selkäkipu (nää sängyt on kivikovat) ja pahimpana ihan helvetinmoinen tärinä. Aamupalalla nolotti ottaa kurkkua haarukalla kun en meinannut onnistua. Uuden lääkkeen sivuvaikutus, sanoi omahoitaja. 

Tänään oon ollut melkein koko päivän hereillä, nukuin ehkä tunnin päikkärit, mutta on tää edistystä. Omahoitajan kanssa jutelteiin tänään ja se neuvoi mua olemasta nukkumatta päivisin, vaikka kuinka väsyttää, äsken se yllätti mut makoilemasta sängystä, ja mun ensimmäinen lause oli "en mä nuku!" :D, hah. 

Poikaystävä kävi, käytiin syömässä ja kaupassa, tuntu että oisin ollu lomalla jostain vankilasta, oli outoa, mutta teki hyvää. Mä en tiedä oliko se erillainen, olinko mä erillainen, vai onko se vaan tää tilanne, mutta tuntu ihan vastarakastuneelta. En tiedä missä olisin ilman tätä ihmistä, se on mulle nyt käytännön asioissa niin suuri apu että ette kuule uskokaan. 

Oon ollut tänään tosi kiukkunen ja huonotuulinen, musta tuntuu että fiilikset täällä osastolla menee ihan laidasta laitaan, välillä menee hyvin, välillä on surku, välillä vituttaa ja välillä turhauttaa. Kuten aikasemmin jo kirjotin, niin tylsäähän täällä on, oot vastakkain omien tunteiden kanssa etkä pääse niitä pakoon esim. pelaamalla, juomalla, tai miten ikinä kukin niitä pakoileekaan. Täällä ollaan (ei kylläkään pakosta) ja omat tunteet kohdataan ja jos yksin ei pysty niin täällä autetaan. 

Jokainen tuleva päivä pelottaa, pelottaa että potkitaanko mut täältä pois jos mut todetaankin täysin terveeksi (siis oikeesti, tää on jatkuvasti eniten mielessä vieläkin, etten ois tarpeeks sairas tänne) ja jos ei potkita niin kauan oon täällä, mistä saan rahaa tän hoidon maksamiseen (tää kustantaa käsittääkseni sen 15,50e/vrk), mistä lääkkeet jatkossa, mistä bussilippu jos saan lähetteen päiväsairaalaan (tänne on aika pitkä matka kotoolta), mitä mun jatkohoito tän jälkeen tulee sisältämään, onko semmosta? Kaikki on niin auki ja mä haluisin vastauksia heti, mutta omahoitaja totesi tänään että ei kannata stressata, mun tilanne tähän pisteeseen saakka on jatkunut niin kauan, että nyt kannattaa ottaa päivä kerrallaan ja maltilla. 

Kello on just seitsemän, ja sit pääsee sisäparvekkeelle tupakalle (muuten käydään ulkona), sen jälkeen mä käyn saunassa ja meen ehkä kattomaan telkkaria. Vaikka mulla on täällä nyt läppäri ja tässä samat pelit mitä pelailen kotonakin (plus netflix jota kulutan kotona ihan hirveesti) niin tiettekö, ei mua vaan täällä nyt kiinnosta. En tiedä onko se tää paikka, vai onko se vaan se ettei mun tarvii tunkea aivoihin tavaraa sisään jotta ei tarvis ajatella asioita? 

Osastopäivä 2

Tänään on ahdistanut. Sain eilen illalla ketipinorin jonka johdosta oon nukkunut melkein koko päivän. Nolottaa kun vaan nukuttaa, mutta omahoitaja lohdutti sanomalla että se helpottaa kun totun ketipinoriin. Aloitettiin myös masennuslääke ja koska esim kela on mitä mieltä on (elän siis sairaspäivärahalla) niin otan vastaan lääkehoidon mukisematta.

Tylsäähän täällä on, omahoitaja käy kerran päivässä kysymässä haluunko jutella, mutta muuten juttuseuraa saa kanslian oveen koputtamalla. Päivä rytmittyy ruoka-aikojen mukaan ja muun ajan sitä joko nukkuu, katsoo telkkaria tai näprää puhelinta. Muiden potilaiden kanssa oon tänään jutellut jonkinverran ja se on ollu ihan mukavaa ja muistuttaa siitä että samassa veneessä me täällä ollaan. Täällä on tosi vapaata, eikä kukaan kyttää sun tekemisiä pahemmin. 

Poikaystävä tuo mulle huomenna läppärin ja muita juttuja joita kaipaan, joten saan kirjoteltua tänne paremmin sitten, puhelimella tihrustaminen on hankalaa. Mä toivoin myös että käytäis vaikka lähellä olevassa rokkimäkissä, koska kaipaan täältä vähän ulos. 

Oon tyytyväinen tästä blogista, vaikka aluks ajattelin etten kehtaa yleisesti näistä asioista kirjotella. Kuitenkin se, että voin anonyymisti kirjottaa asioista melko yksityiskohtasesti tietäen että täällä käy lukijoita, niin se toimii mulle jotenkin terapeuttisena asiana. 

Tää masennus ja varsinkin osastohoito kantaa päällään häpeäverhoa mutta kun kirjotan näistä asioista arkisesti niin se häpeäverho hiukan katoaa, että hei, en mä hullu tai tyhmä ole, mä oon vaan vähän sairas ja saan hoitoa mun sairauteen. 

Eikä tää oo yhtään pelottava paikka. 

Osastolla

Täällä ollaan, huh. Kirjotan puhelimella, joten sisältö ei varmaan nyt tuu olemaan kovin laadukasta. Mä kirjotan tänään perusjuttuja osastosta, koska googlettamalla en löytänyt melkein yhtään tietoa just tästä paikasta. Toivottavasti tästä on joskus jollekkin hyötyä. Tulevina päivinä päivitän fiiliksistä varmaan paremmin, nyt lähinnä jännittää uus paikka ja tuntemattomat ihmiset vielä. 

Tää on ollut mun turvapaikka tänään. 

Poikaystävä tuli yöksi eilen, syötiin mäkkiruokaa ja juteltiin. En saanu yöllä nukuttua paljoakaan, heräsin superaikasin ja pakkasin. Saavuttiin tänne ysiksi, eli oon siis laakson mielialahäiriökeskuksen avo-osastolla. 

Mut otti vastaan hoitaja jonka kanssa käytiin paikka läpi. Täällä on kaks tv-nurkkausta, piano, sauna ja huoneet on kai pääasiassa kahden hengen huoneita. 

Nukuin kierroksen jälkeen tunnin, jonka jälkeen käytiin juttelemassa lääkärin kanssa. Lääkäri oli ihana, huh. Jossain vaiheessa tuli itku, kuten yleensä, johon lääkäri totesi "ei mitään hätää, me autetaan sua". Laitettiin lääkeasioita jne kuntoon, mutta ei vielä paljoa juteltu siitä mitä tehdään ja kauan oon täällä, ensviikolla sitten. 

 Lääkärin tapaamisen jälkeen kävin syömässä, ruoka on entisen työpaikan ruokalan tapaan tuttua palmian ruokaa, kelpaa hyvin. On ihanaa kun ei tarvii tehdä itse ja on ihanaa syödä säännöllisesti suhteellisen terveellistä ruokaa. Syötävää saa muutaman tunnin välein viis kertaa päivässä. 

Sitten taas nukuin lisää ja sain mm. Elämäni ensimmäisen unihalvauksen ja hemmetti että oli kamalaa. Kuulin ääniä jotka "kutsu" mua ja yritin liikkua ja herätä ja avata silmiä, mutta luomet oli niin raskaat että sain ne vaivoin ees raolleen. 

Jossain vaiheessa hoitaja tuli herättämään ja juteltiin, sit mä taas söin, kävin tupakalla ja menin taas nukkumaan.  Jossain vaiheessa hoitaja herätti taas ja otettiin perusmittoja ja verenpainetta, sit mä kävin iltapalalla ja tupakalla. 

Kohta mä meen suihkuun, haen iltalääkkeet, käyn tupakalla ja nukun varmasti levollisemmin mitä oon nukkunu kuukausiin. 

On sellanen olo kuin mä oisin ollu kuukausia horroksessa ja älyttömän väsynyt ja vasta nyt mä pääsen nukkumaan sitä univelkaa pois ensimmäistä kertaa kuukausiin. 

Se on menoa nyt

Tänään aamulla tuli soitto, eli huomenna aamulla pitää olla osastolla.

Jännittää vähän, en oikein osaa nyt mitään kirjottaa tänne, mutta musta tuntuu että osastolla on luppoaikaa paljon ja varmaan päivittelen puhelimella tänne.

Oon avoimin mielin, otan vastaan kaiken mitä mitä tulee, koitan ollaa stressaamatta ja ylianalysoimatta asioita, tapahtuu mitä tapahtuu.

Ää en osaa kirjottaa nyt muuta! :D

Ahdistus

Hemmetti että ahdistaa. Semmonen puristava tunne rinnassa, turhauttaa, hermostuttaa ja sanonko taas vaihteeksi, että vituttaa?

Tultiin eilen mökiltä pois, saatiin kotimatkalla tosi iso riita aikaseks ja se harmittaa vieläkin, pitääkö sitä aina saada aikaseks riitaa kaikesta turhasta?

Sain eilen kotimatkalla hoidettua pari asiaa jotka on roikkunu jo jonkun aikaa, siitä tuli ihan hyvä fiilis. Jääkaapissa on ruokaa, mutta en kuitenkaan voi ostaa jääkaappia täyteen, koska en yhtään tiedä millon soitto tulee.

Eilen hetken kotona oltuani tuntu siltä että haluun nukkumaan, ahdistus tuli heti kun poikaystävä lähti ja jäin yksin kotiin. Tuntuu niin merkityksettömältä istua yksin kotona, tunnen itteni niin helvetin turhaksi.
Yritin pelata ja jutella skypessä kaverin kanssa ja lopulta menin aikaisin nukkumaan. Nukuin katkeamattomat yöunet ja se on ainakin plussaa se. Aamulla jatkui ahdistus, "älä ajattele asioita nyt" mä ajattelin, ja käskytin itteäni tekemään aamupalaa, toimimaan, etten jää sänkyyn.

Nyt oon ollut kolme tuntia hereillä ja mietin miten jaksan tän päivän loppuun saakka, kunnes saa taas mennä nukkumaan. En tiedä mistä tää ahdistus kumpuaa näin voimakkaasti, mua ahdistaa raha-asiat ja mua ahdistaa se ettei sitä soittoa oo vielä tullut, mietin onko niillä oikee numero siellä, onko se lähete varmasti tehty? Mulla ei ole sairaslomaa, kirjotetaanko sitä takautuvasti? Miten mun tulojen käy? Pitäiskö mun päästä terveysasemalle ja jos menen terveysasemalle akuuttiajalle niin riittääkö se aika siihen että lääkäri kirjottais mulle jatkoa b-todistukseen? Kela ei hyväksy lääkärintodistusta kuitenkaan koska en ole käynyt verikokeissa tai syönyt nyt lääkkeitä, joten terveyskeskukseen meneminen ois nyt ihan turhaa. Auroran lääkäri sanoi että "älä hae lääkkeitä" ja "laaksossa hoidetaan verikokeet ja kaikki" mutta silti ahdistaa tää odottaminen ja kaikki, mitä mä teen jos mulle ei kirjoteta takautuvasti sairaslomaa, mä oon sit taas siinä oravanpyörässä jossa mulla ei ole tuloja, helvetti.
Noh, nyt tänne kirjotettuani mä ainakin huomaan mikä mua niin paljon ahdistaa, heh.

En jaksais ajatella näitä asioita yhtään.

Mietin mikä auttaa ahdistukseen enkä keksi, ehkä tupakka, pelaaminen, joku millä saa ajatukset pois "kaikesta".

Sain tässä välissä aikaseks soitettua puheluita ja annoin oikeen numeron eteenpäin, olo helpottu hiukan, tai oikeestaan aika paljonkin nyt kun mietin asiaa, huh <3

Nyt mulla on edessäni myös laskupino, joiden kimppuun aion käydä hetikohtajust, wish me luck!

Masennus ja hyvät hetket

Mun kohdalla masennus ei tarkoita sitä, että olisin kuukausitolkulla 24/7 väsynyt, toimintakyvytön ja kyllästynyt elämääni, että en koskaan sais mitään aikaseks. Tietty suurinosa ajasta on just sitä, että on zombiemainen olo ja mikään ei tunnu miltään, mutta välillä on myös hyviä hetkiä. 

Nyt on juuri sellainen hyvä hetki, hyvä aamu. Oon nukkunut kuus tuntia, en tosin kovin hyvin ilman katkoksia, mutta riittävästi. Nurmikko oli äsken vielä märkä yön jäljiltä, aurinko paistaa mutta ilma on vielä viilee, aamutupakka, poikaystävän tuhina, aamupala, hyvää vettä (tajusin että juon vettä yleensä ihan liian vähän, ei ihme että nyt maistuu), kaikki tällä hetkellä ok. 

Eilen kävin saunassa, söin uusia perunoita, siivosin (!!) mökkiä, harrastettiin paljon seksiä ja katsottiin jalkapalloa läppäriltä. 

Juteltiin poikaystävän kanssa "like a nevö beföör" ja se teki hyvää, lähennyttiin takaisin siihen missä oltiin ennen ainaista riitelyä ja väsymystä ja kiukuttelua. 

Tuntuu hyvältä olla täällä. 

Kotona odottaa paskanen ja sotkunen koti ja ne avaamattomat laskut. Kyllä mä tiedän että ympäristön vaihtaminen ja aktiivinen tekeminen auttaa pääsemään pois siitä passiivisuudesta mikä mut on vallannut, mutta kun mulle alunperin tarjottiin päiväsairaalalähetettä mun ensimmäinen ajatus oli "mutta ongelmahan on se, että mä en pääse lähtemään enkä pysty tekemään", joten onneksi lähete muuttui niin, että pääsen osastolle jolloin ongelma hoidonsaannille ei ole riippuvainen siitä lähdenkö ovesta ulos vai en(pääsen vai joudun? En oo aina ihan varma..). 

Mä siis joskus menen ja teen, kuten aikaisemmin mainitsin. Mitä enemmän kuukausia kuuluu, sitä vähemmän mä meen ja teen. Saatan poistua ulos mun asunnosta ehkä kerran viikossa, käyn esim. kaupassa jos on pakko. Kerran kuukaudessa saatan käydä jollain kaverilla, ehkä joskus käydä baarissa, tai kavereiden kanssa mökillä. Joskus mun luona käy kavereita ja mä oonkin lähikuukausien aikana sanonut useesti, että mun luo saa aina tulla, mutta mä en pysty lupaamaan että pääsisin ite minnekkään, ellei mua haeta kotoolta. Oma saamattomuus ja väsymys vituttaa ja turhauttaa, mutta en enään hirveesti jaksa sitä pohtia tai kokea siitä jatkuvasti syyllisyyttä, oon yrittänyt mennä ja tehdä luvattuja asioita, ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta oon yleensä epäonnistunut, ja epäonnistumisen jälkeen on vielä paskempi olo kuin aikaisemmin. 

Ja siis vaikka mä joskus meen ja teen, vaikka mä joskus päivitän facebookkiin kivoja asioita, niin ei se tarkoita sitä että menee hyvin, se on vaan normaalia kulissia jota kuka tahansa pitää yllä viimeiseen asti. En mä kulje huutamassa että hei, mulla on masennus! Enkä mä aio syyllistää itseäni hyvistä hetkistä tai päivistä, vaan jos niitä tulee, niin nautin niistä niin paljon kun pystyn, koska tiedän, että ne on vaan ohimeneviä hetkiä. 

Mä olen nyt siis tällä kertaa ollut pois töistä noin yhdeksän kuukautta. Ennen sairastumista olin hoitanut itselleni aivan täysin unelmaduunin, tehnyt hommia sen eteen että pääsen siihen missä olin. Jossain vaiheessa tuli unettomuus, valvoin öitä ja menin aamulla töihin, sitä seurasi "vatsatautia" ja muita turhia sairaslomia, lopulta pidempiä sairaslomia unettomuuden vuoksi. Meni kuukausi, ehkä pari ja aloin tunnistamaan missä mennään, hain apua, en saanut (työterveyshoitajan yksi kommenteista oli mm. "jos sulla on oikeesti noin paha olla niin mee päivystykseen"), luovutin, jäin töistä pois ilman sairaslomaa, irtisanouduin, en kyennyt toimittamaan allekirjoitettua irtisanotumista töihin, sain lopulta potkut ja olin muutaman kuukauden ilman tuloja (lopputiliä ja veronpalautusta lukuunottamatta) ja tammikuussa vihdoin uskaltauduin, tai sain aikaiseksi, mennä taas lääkäriin. Vastassa oli loistava ja osaava lääkäri ja hommat lähti jotenkin rullaamaan. 

Tammikuusta tähän pisteeseen saakka mun hoito terveysasemalla on sisältänyt yhden terveydenhoitajalla käynnin, neljä lääkärikäyntiä (kahdella eri lääkärillä) ja kaksi psyk. sairaanhoitajan tapaamista ja kaksi psyk. sairaanhoitajan puhelua, parit verikokeet, yksi psyk.polin psykiatrin konsultaatio, neljät eri lääkkeet. Toin aina esille sen, että en välttämättä pääse verikokeisiin, en välttämättä pysty, en uskalla, en jaksa, en voi luvata. Kerroin etten pääse asunnosta ulos, kerroin itsetuhosista ajatuksista kun kysyttiin ja mun mielestä mihinkään näistä ei reagoitu oikein mitenkään. Oli puhetta, että ehkä syksyllä alettaisiin mahdollisesti tekemään lähetettä psykopolille. Syksyyn mennessä olisin ollut sairastuneena vuoden. 

Tällä hetkellä musta tuntuu että mun "pelastukseksi" on hetkellisesti koitunut aurora, josta ensimmäisessä postauksessa kirjotin, musta tuntu ensimmäistä kertaa siltä että mut otetaan tosissaan, ja että mun hätä ja toivottomuus huomataan, ja ymmärretään että mä en välttämättä ole ihan kotikuntoinen, ja että mun hoito avopuolella (viittaan tällä terveysasemaan) ei vaan riitä. 

Nyt mentiin vauhdilla kepeestä alotuksesta vähän synkempään loppuun, mutta nyt tuntu hyvältä hetkeltä valottaa tänhetkisen masennusjakson ajankaarta. Nyt väsyttää ja mä taidan mennä takaisin nukkumaan tuhisijan viereen. 

Valivali

Viimeyö: Nukkumaan klo 02, heräsin kahden tunnin välein, nousin kasin aikoihin ylös. Päivällä päiväuniyritys, ei tullut mitään.

Tänään ollut vatsa tosi kipee, närästää, sattuu selkään. Söin ison lautasellisen kaurapuuroa vaikka vihaan kaurapuuroa, otin maitohappobakteerikapselin. Huomenna jos ei oo helpottanut niin pitää saada jostain losecia tms. 

Soittoa ei kuulunut tänäänkään, ensviikolla jännitetään uudestaan. 

Oon tänään vaan maannut sängyssä, oon ehkä vainoharhanen jos ajattelen, että mun kissat aistii että kaikki ei oo ok. Ne on jo jonkun aikaa nukkunut mussa kiinni aina kun meen sänkyyn tai sohvalle. Kolmen kissan kehrääminen mun vieressä on ihanaa, lohduttavaa. 

Huomenna mennään poikaystävän kanssa käymään mökillä mummon luona, grillataan ja saunotaan, tuntuu mukavalta käydä jossain ja ei mulle tuota ongelmaa hypätä autoon ja istua kyydissä kun mut viedään mökille, mutta jos mun pitäis lähteä linja-autolla liikenteeseen niin se ei onnistuis. Takastullessa on hyvä käydä kaupassa ja hoitaa pari juoksevaa asiaa. 

Äh, ei ehkä tuu yllätyksenä, mutta taas vaan väsyttää. Otan ketipinorin ja painun pehkuihin ja toivottavasti saan katkeemattomat yöunet.

Syyllisyys

Tänään oon miettinyt paljon mun oikeutta saada hoitoa masennukseen, oikeutta päästä osastolle. Ansaitsenko sen? Täällä on huonokuntosempiakin ihmisiä, olenko mä tarpeeks sairas?

Tuntuu samalta kun sillon kun sulla on kuumetta ja oot kipeenä, välillä tulee hetkiä jolloin tunnet ittes terveeks, touhuut ja teet asioita, ja jossain vaiheessa huomaat edelleen olevas kipeenä.

Välillä jos pelaan ja kuuntelen musiikkia tulee hetkiä jolloin mä unohdan, hetkiä jolloin tuntuu siltä että "kaikki on ok", jos mä olen niin huonona kuin muut ajattelee, ja miltä musta suurimmaksi osaksi tuntuu, niin eikö pitäisi tuntua pahalta kokoajan?

Aina masennusjakson tullessa oon potenut kamalaa syyllisyyttä ja oon alkanut epäilemään masennuksen "todenperäisyyttä" tavallaan, että olenko mä oikeasti niin paskana, miltä musta tuntuu, vai haluanko mä vaan päästä elämästä helpommalla ja olenko mä vaan laiska? Nää on näitä juttuja mitä pyörittelee kerta toisensa jälkeen päässä.

Juttelin kaverin kanssa skypessä aiheesta, onneksi, sillä tällä tyypillä on loistava tapa osata sanoa ne oikeet asiat.

"mut kaikista pahinta on syyllistää itteään siitä mitä on, ei se oo sun syy, ja sä oot kaiken ansainnu mitä sulle tarjotaan ja paras asia mitä sä voit sille tehdä, on yrittää kuitenki saada siitä jotain hyötyä irti, vaikkakin vaan sillä et pääsee paikalle, jos ei muuta saiskaan aikaseks.

eikä sitä asiaa yleisestikkään ottaen kannata yrittää järkeillä mihinkään suuntaan, ne asiat kannattaa käsitellä ajattelemalla joo, mut niiden kanssa kannattaa koittaa päästä enemmänki sinuiksi, ettei taistele niitä vastaan ja jos alansa ammattilaiset on sitä mieltä että sä tarvit osastohoitoa, niin suosittelen ottamaan kaiken siitä vastaan mitä vaan kykenet irti saamaan koska se, et jos sä koet olevasi jotenkin "rikki" tai miten vaan, kun masennuksesta puhutaan, niin aina sihen apua tarttee.
ei sitä oikeesti kykene yksin selviämään. liian monet perhesurmat nähty, liian monet alkoholisoituneet, liian monet huonosti voivat suomalaiset, jotka vaan kieltää myöntämästä sitä asiaa itelleen, etteikö ne ansaitsis jotain apua, on pilanneet elämänsä lopullisesti sillä ettei ne suostu vastaanottamaan.
ei ihmisiä ole luotu vahvaksi, me ollaan aina pärjätty paremmin muiden kanssa kun yksikseen.
aina."

Jaksoin tänään selvitellä raha-asioita ja sain hyviä uutisia. En vieläkään oo jaksanut avata kaikkia laskuja, mutta kyllä mä teen sen joku päivä... Siivosin makuuhuoneen jotta pystyn nukkumaan siellä, ihan järjetöntä nukkua muutama tunti huonolla sohvalla ja valittaa kun ei tuu uni. Tiedän unihygienian tärkeyden joo, joten yritetään sitä tänäyönä. Viimeyönä nukuin tosiaan 04-08 jatkuvasti heräillen, ei ihme että muisti on paskana. Nukuin päiväunetkin. Kävin suihkussa. Oon istunut koneella. Oon polttanut paljon tupakkaa.
Pohdin että pitäis käydä hoitamassa pari asiaa, ja käydä kaupassa taas, mutta en mee, en tee.

Vittu että on tyhmä ja turhautunu olo.

Mieli on kuin vuoristorata

Tänään on ollut hyviä hetkiä, huonoja hetkiä, kiukuttavia hetkiä, ahdistavia hetkiä, paskoja hetkiä, väsyneitä hetkiä. Heräsin 6.00, kävin muistaakseni kaupassa (ellei se ollut eilen, en oo varma) ja laitoin pyykinpesukoneen päälle. Istuin koneella, pelasin, kuuntelin musiikkia. Mun piti soittaa sossuun tänään (oon siis sairaspäivärahalla, mutta aikaisemmin tuli pieni katko, joten jouduin hakemaan apua sossusta) koska ne olivat perineet liikaa takaisin, mutta unohdin. Muistan ajatelleeni että "pitää laittaa muistutus että muistan soittaa", en laittanut. Muisti on ollu tosi paskana lähipäivinä, jos multa esim. kysytään mitä tein kaks viikkoa sitten niin en muista.

Kahdelta menin nukkumaan ja heräsin seitsemältä, en varmaan saa hetkeen unta, joten hei hei hyvä unirytmi, kestihän tätä vuorokauden.

Kello on kohta kolme yöllä, teen ruokaa koska tiedän että huomenna kun herään, niin en jaksa kuitenkaan. Enkä halua tuhlata rahoja siihen, että taas tilaisin jotain syötävää.

Nukun vuodesohvalla olohuoneessa, makuuhuone toimii lähinnä vaatteidensäilytyspaikkana, enkä jaksa siivota siellä. Jaksoin laittaa pesukoneen päälle tänään vain siksi, että mun pitää pakata, jos lähtö osastolle tulee.

Kaks päivää on ystävät pitäneet tosi paljon yhteyttä, tänään on ollut hiljasta. Ajattelen itsekseni että ehkä niiden uteliaisuus on nyt tyydytetty ja nyt ei tarvitse hetkeen kommunikoida mun kanssa. En tiiä. Ajattelen kaikesta negatiivisesti, se ärsyttää ja vituttaa. Yhden kaverin kanssa kirjoteltiin tänään skypessä ja se yritti vitsailla enkä mä ymmärtänyt ja sanoin vaan että "onko sulla joku pointti tossa, mä en nyt jaksa". Se onneksi tietää mimmosta tää on, totes vaan että "ai oot noin väsynyt". Huoh.

Poikaystävälle sanoin eilen että annan sen olla rauhassa muutaman päivän, oon varmaan kuormittanut sitä nyt ihan hirveesti enkä haluu että se palaa mun kanssa loppuun. Mun psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi joskus, että poikaystävän ei aina tarvitse välttämättä tietää kaikkea, ja oon ottanut sen niin, että en vuodata ihan kaikkia omia asioitani poikaystävälle jatkuvasti, vaan koitan vähän suodattaa, se ei kuitenkaan oo mun terapeutti ja mulla on myös muita ihmisiä joille voin näistä asioista jutella jos tarvitsee. Voin myös kirjottaa tänne.

Oon kuunnellut BANKS:ia repeatilla, ihana.

Käännekohdassa

Yleensä blogi alotetaan kertomalla itsestä, jotta lukija saa jonkinlaisen otteen ja pystyy nopeesti päättelemään lukeakko blogia vai ei. Mä en vielä kerro oikein mitään omista taustoista tai itsesäni, haluun vaan kirjottaa mitä mieleen tulee, oon liian väsynyt muistelemaan mistä lähtien oon ollut näin väsynyt. 

Muutama päivä on mennyt tosi huonosti. Oon saanut huonoja uutisia liittyen raha-asioihin ja en enään vaan jaksanut. Muutama yö ja päivä meni nukkuen poikaystävän ketipinoreiden avulla, tokkurassa. Kiukuttelin hereillä ollessani, raivosin, olin hirviö, sit taas itkin, pahoittelin omaa käytöstäni ja menin nukkumaan. Sanoin etten jaksa enään, "vie mut jonnekkin", ja se vei. 

Käytiin auroran psykiatrisessa päivystyksessä. Olin pyöritelly jo puolvuotta sitten saatua lappua jossa oli päivystysnumero; "soita jos ikinä on sellainen olo että tarviit apua, ne auttaa siellä". Googlettelin lisätietoja paikasta. 

Poikaystävällä on auto, se vei mut sinne, ovella oli hoitaja vastassa joka vei mut haastatteluhuoneeseen. Jännitti, se kyseli perusjuttuja; miksi olet täällä, kuinka kauan masennusta on ollut, missä sulla on hoitokontakti? Sitten odotustilaan, siellä oli muutama ihminen, ei mitään erikoista. Odotettiin ehkä tunti, tai päälle, en tiedä, väsytti. Sama hoitaja joka haastatteli tuli mukaan kun mentiin juttelemaan lääkärin kanssa. Lääkäri oli, kuten etukäteen olin jo lukenut, tyly. Kysyttiin mitä apua haluan, en osannut sanoa, sanoin että en jaksa ajatella enään, tai olla, ja ärsyttää kun en osaa kertoa mitä haluan ja mikä auttais. Sanoin myös että voidaan tehdä vaikka mitä sopimuksia ja voin luvata mennä lääkäriin ja verikokeisiin ja hoitaa, mutta mä tiedän että en menis tai tekis, joten en aio nyt valehdella. Tehtiin lähete päiväsairaalaan. 

Seuraavana päivänä selvis että päiväsairaala on kiinni, päiväsairaalasta soitti lääkäri joka luuli että olen lähetteen tehnyt lääkäri (mitä helvettiä?) ja puhelun lopuksi toivotti parantumisia, iskin luurin korvaan. Vitutti. 

Tuntu siltä että matto lähti jalkojen alta, "mitäs nyt sit?" mä mietin. Puhuin ystävän kanssa, "soita auroraan" se sanoi, soitin. Auroran hoitaja oli ihana, hoiti asian ja soitti myöhemmin; "lääkäri tekee lähetteen avo-osastolle, jos sopii", sopi. 

Nyt odotetaan. Laakson mielialahäiriökeskuksen avo-osasto. En tiedä tulevasta nyt yhtään mitään, elän päivän kerrallaan ja odotan puhelinsoittoa. 

Tänään kävin kaupassa, tunsin itteni helvetin syrjäytyneeks ja rumaks ja ajattelin että jokainen tuijottaa mua, ahdisti, mutta selvisin. Kotiin päästyä oon ollut poikki, väsyttää vaan. 

Veispä tää paska multa ruokahalun, no ei vie, syön enemmän kun koskaan. 

Onneks on ystäviä ja läheisiä. Tänään tai huomenna tulee ystävä auttamaan siivoamisessa, mä en aio kaunistella mitään, se saa nähdä tän asunnon täysin sellasena kun tää on. Suihkussa mun pitää ennen sit käydä, en muista koska oon viimeks käynyt, ehkä lauantaina, sunnuntaina, en tiedä. 

Tämmöstä se on, mun elämä. Päivät menee koneella istuen tai nukkuen. Joskus on hyviä aikoja, suunnittelen ja ajattelen että "nyt parannun", selaan kouluja, oon varma että jaksan mennä ja tehdä. Käyn ehkä ulkona kavereiden kanssa, tunnen eläväni. Muutama päivä eteenpäin, huomaan etten oo tehnyt mitään, perun lääkäriajat, en käy ees kaupassa, poikaystävä hoitaa. Esitän pirteetä, siivoon kotona kun paikalla on muita, nauran kun paikalla on muita, näytän että oon ihan normaali kun paikalla on muita. Päivitän facebookkiin niistä harvoista menemisistä jotta näyttäis siltä että kaikki on normaalisti. Sit mä loukkaannun kun multa kysytään "no koska meet takas töihin" ja mietin miksei kukaan nää millasta mun elämä on oikeesti. 

Kerroin kaikille läheisille että kävin päivystyksessä, osa oli yllättyneitä, kaikki tarjosivat heti apua jos vaan tarvitsen. Mulle avuksi riittää se, että läheiset on lähellä ja kysyy joskus "haluatko että lähden sun kanssa käymään kaupassa, haluatko että tiskaan sun kanssa tiskit?", pieniä juttuja, tosi vaikeita mulle, iso apu. 

Mä oon tosi kiitollinen lääkärille joka antoi lähetteen sinne avo-osastolle, olkoot vastassa mitä tahansa, niin se ei voi olla yhtä huono kun tää että oon yksin kotona tekemättä mitään, saamatta aikaseks mitään koskaan. 

Mutta pelottaa.