lauantai 27. joulukuuta 2014

The end

Oon tullut siihen tilanteeseen, että kadun blogin julkistamista ystävilleni. Mun ois pitänyt pysyä anonyymina jolloin kirjottaminen ois pysynyt helppona asiana, semmoisena ettei mun ois tarvinnut miettiä mitä kaikkea kirjoitan milloinkin.

Oon päätynyt siihen, että lopetan tän blogin kirjottamisen ja aloitan ehkä uuden, täysin anonyymina, tai vaihtoehtoisesti elelen ilman kirjottamista, who knows!

Mulla menee ihan hyvin ja jatkohoidot on selvät, mä tuun olemaan vielä ihan kunnossa.

Toivottavasti blogista on ollut hyötyä jollekkin, täällä on käynyt huima määrä lukijoita tän yli puolenvuoden ajan. Vaikka osaltaan kaduttaa blogin julkaiseminen, niin toisaalta oon myös tyytyväinen siihen; oon saanut ihan uudenlaisen yhteyden moniin ihmisiin ja se on ollut ihanaa.

Mulla ei ole tähän loppuun mitään "this too shall pass"- tyylisiä tsemppikommentteja, kun en tiedä omasta tulevaisuudestanikaan vielä. Voin vaan sanoa että puhukaa, älkää jääkö yksin.

Pus kaikille <3

tiistai 16. joulukuuta 2014

Epävakaa persoonnallisuushäiriö ja ihmissuhteet

"Tuntuu siltä että sun on niin helppo puolustella sanojas/tekojas sillä epävakaan diagnoosilla, et piiloudut sen taakse jotenkin, tuntuu että toikin on enempi äkkipikaisuutta eikä persoonnallisuushäiriötä"- ystäväni kommentti sen jälkeen kun kerroin miten olin reagoinut erääseen tilanteeseen E:n kanssa.

Tästä on hyvä aloittaa ja tää anto mulle boostia kirjottaa aiheesta tänne, mulla on luonnos "epävakaa ja ihmissuhteet" mutta en oo jaksanut pohtia asiaa kirjottamisen muodossa joten luonnokseksi se on jäänyt.

Aloitetaan vähän vanhoista jutuista, nimittäin minä ja menneet ihmissuhteet. Ensimmäinen vakava suhde oli jo alusta lähtien vähän kummallinen, olin 18 ja valtavan kontrolloiva ja mustasukkainen, mikään ei riittänyt mulle, kaikki oli sekavaa ja kun meni huonosti niin meni todellakin huonosti, mutta kun meni hyvin niin meni tosi hyvin. Kyseinen suhde kesti melkein kaks vuotta ja päättyi lopulta tosi pahasti niin, että mua oli petetty ympäriinsä vaikka ja kenen kanssa niin, että siitä tiesi melkein kaikki muut paitsi minä itse, lopulta veivattiin puolisen vuotta ees taas ja sinäaikana tapahtuneista asioista en ees halua kirjottaa tänne sen tarkemmin, sanotaanko näin, että kun hoitaja toteaa mulle että "sulla on selkeesti taustalla joku tosi vahva hylkääminen" niin musta tuntuu että se on ollut just tää mitä tässä parisuhteessa on tapahtunut.

Ensimmäisen parisuhteen jälkeen kaikki oli hankalaa, hain hulluna aina toista ihmistä lähelle ja jos en saanut tarpeeksi huomiota tai joku muu asia oli "väärin" niin työnsin toista pois ja vein tilanteen kaaokseen ja jatkoin tätä niin kauan kunnes toinen lopulta lopetti koko jutun.

Viimeisimmän parisuhteen kohdalla olin aivan varma että vika on siinä toisessa ihmisessä, että hän on mua kohtaan paska kun en saa tarpeeksi huomiota, huomionosotuksia, hän ei näe mua tarpeeksi, ei pidä tarpeeksi yhteyttä, ei sano oikeita asioita, hän on vaan mulkku ja käyttäytyy huonosti mua kohtaan. Ajattelin että mulla on oikeus näihin tunteisiin, koska mustahan tuntui pahalta ja pahalta siksi, että toinen ei sanonut tai tehnyt asioita joita mä olisin halunnut. Ei ollut mitenkään harvinaista että työnsin taas pois ja halusin erota koska "ei tästä tule kuitenkaan mitään" ajatellen kuitenkin samalla, että "ehkä se nyt oppii arvostamaan mua ja käyttäytymään paremmin mua kohtaan". Tunsin niin usein itteni loukatuks, satutetuks, arvottomaks ja hain kokoajan enemmän ja enemmän, mikään ei riittänyt. Olin vuoronperään täysin paskana ja sitten taas täysin onnellinen, arvostin itseäni vaan sen kautta mitä toinen teki tai sano mulle ja jos se ei tehnyt tai sanonut asioita jotka ois tehnyt mut onnelliseksi niin voi sitä helvettiä mikä aukes.

Jo pitkään tunnistin että kaikki ei oo ihan ok, että en mä ole vaan äkkipikanen. Löysin exän kanssa keskustelun jonka aihe on ollut "jäätkö tänään yöksi vai et" ja mä oon kirjottanut ainakin 60 riviä siitä kuinka paskalta musta tuntuu se ettei se jäisi yöks, hei haloo oikeesti, ei oo ihan normaalia.

Mä rupesin jossain vaiheessa miettimään että mikä helvetti tässä on, että kun se juna lähtee liikkeelle niin sitä ei pysty pysäyttämään ja miksi niissä tilanteissa jossa tunnen itteni täysin arvottomaksi paskaksi niin en pysty rauhottumaan kuten ns. normaalit ihmiset, mä kirjotan, tekstaan, soitan, puhun, pommitan ja pommitan ja toisen vastauksesta riippuen se on joko "häivy mun elämästä" tai "rakastan sua ihan helvetisti", kultasta keskitietä oli harvoin, aina se oli jompaakumpaa ääripäätä.

Raskainta oli ja on ollut se, että mä itse tunnistan sen että nyt lähtee lapasesta, mutta en pysty rauhottumaan. Oon jossain vaiheessa onnistunut rauhottumaan vähän niin, että oon tajunnut ottaa tarvittavaa lääkettä ennenkuin menee ihan totaalisesti yli, mutta joskus ainut vaihtoehto on ollut rikkoa lasi ja raapia kädet auki ja huutaa toiselle että "mä tapan itteni jos sä et rakasta mua".

Keväällä aloin pohtimaan tätä omaa käyttäytymistäni enemmän ja enemmän, ja jotenkin ohimennen törmäsin epävakaaseen persoonnallisuushäiriöön ja kun mä aloin lukemaan siitä, niin mä itkin ja itkin ja luin lisää ja itkin vähän lisää, se aivan valtava helpotuksen tunne siitä että tälle mun sekoilulle on a) nimi b) apukeinoja ja c) mun ei välttämättä enään tarvitsis ajatella mun diagnoosin olevan "epänormaali vitun idiootti paskapää joka ei osaa hallita tunteitaan".

Jossain vaiheessa se diagnoosi tuli virallisesti; tunne-elämältään epävakaa persoonnallisuushäiriö, seuraava etappi on terapia ja tällä hetkellä hoito keskittyy enemmänkin epävakaan kuin masennuksen hoitoon, DKT alkaa toivon mukaan tammikuussa.

Tällä hetkellä E:n kanssa mun on ihan älyttömän vaikea pitää pää kasassa. Vaikeinta on myös tiedostaa oma käyttäytyminen, mutta silti huomata ettei osaa tehdä sille mitään, en vaan yksinkertasesti pysty estämään esim. huutoitkua kun toinen sanoo että "en jaksa nähdä tänään", käännän tilanteen automaattisesti päässäni "en halua nähdä sua tänään, koska en pidä susta tarpeeksi" ja vaikka mä esim. nyt tiedän ja tunnistan kuinka sekasin mun ajattelutapa on, niin en silti kykene pitämään niitä ajatuksia pois päästäni.

Tänään tapahtui klassinen tilanne, jossa E sanoi: "mä lähden kotiin tänään jossain vaiheessa" ja mä aloin itkemään ja sanoin että "lähde sitten heti, mä en ole riittävä sulle". Nyt normaali ihminen miettii, että mitä pahaa E sanoi ja miksi mä suutuin siitä niin pahasti? Tällä hetkellä en ihan tiedä itsekkään ja kaduttaa, nolottaa ja tuntuu siltä että vielä hetki sitten olin ihan eri ihminen. Tiedän kuitenkin, että mä näin tilanteen niin, että en ole riittävä, en ole haluttava, en ole ihana, en ole mitään, E ei pidä musta, se haluaa musta eroon, mä oon paha, mä oon ruma ja sitten mä sanon että "lähde sitten heti" koska ajattelen, että jos työnnän toisen nopeasti pois, niin se sattuu vähemmän, että minä selviän siitä tilanteesta voittajana ja voin kuvitella että E lähti, koska mä itse työnsin sen pois.
Jos toinen tässä tilanteessa ottais mut syliin, sanois että "rauhotu, ei oo mitään hätää, en mä oo lopullisesti lähdössä ja kyllä mä susta tykkään, lähden tänään mutta vietetään kiva päivä ennen kun lähden" niin en tiedä, oliskohan tilanne eri? En tiedä vaatisinko toiselta taas liikaa, mutta jos on olemassa keino jolla mut saa rauhottumaan, niin miksi niin ei tekisi? Sen mä tiedän, että kun mulle sanotaan siinä vaiheessa kun tunnen itteni arvottomaks paskaks että "oot sekopää" niin se ei ainakaan auta vaan useimmiten pahentaa tilannetta.

Mun omassa päässä musta vain usein tuntuu, että toinen tykkää musta vähemmän kuin mä siitä toisesta, enkä osaa olla sen tunteen kanssa. Kaikki on yleensä aina ok jos ollaan fyysisesti tekemisissä, mutta kun toista ei näe, niin sekoon ja oon ihan varma, että "tää ei toimi, tää tulee loppumaan", jolloin työnnän itse sen toisen pois, odottaen kuitenkin, että se haluais silloin lähemmäs, mitä ei koskaan tietenkään tapahdu.

Tarvitsen jatkuvasti vakuutteluja siitä että oon riittävästi, että oon ihana, kaunis, haluttava, mukava, kiva, haluun kuulla sen että se toinen haluaa olla mun kanssa ja että mun ei tarvitse hätäillä.

Joten, tästä päästään siihen mitä ystäväni kommentoi alussa; jos mulla on mahdollisuus löytää edes joku pieni toivonkipinä siitä, että tälle hulluudelle on olemassa parannuskeino ja voin syyttää diagnoosia ennemmin kuin ruoskia itseäni tilanteessa jossa jo muutenkin tunnen itteni arvottomaksi, niin eikö se ole vaan ihan helvetin positiivinen asia? Jos "oikea" syy mun käyttäytymiseen on äkkipikaisuus, huono itsevarmuus, tempperamentti, huonot hermot, vitun paska tunteidenhallinta jne. niin uskon, että epävakaa diagnoosi ja DKT auttaa noihin kaikkiin asioihin, oli se "oikea" syy mun käytökseen mikä tahansa, mutta tällä hetkellä mä tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että ehkä tästä on ulospääsy, ehkä tähän voi vaikuttaa enkä tuu aina olemaan näin hullu.

Mä antaisin mitä tahansa, jos mä osaisin tuntea itseni riittäväksi, ihanaksi, mutta välillä tuntuu niin synkältä, miten kukaan ikinä jaksais mua ja mun vaikeuksia? Miksi mä ansaitsisin ketään tähän vierelle, kun en osaa käyttäytyä kuitenkaan?


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kuulumiset

Ystäväni sanoi, että pitäisi päivittää tätä joskus, joten ehkä nyt onnistun julkaisemaan pätkän, moni aikasempi yritys on jäänyt pelkästään luonnokseksi kun oon yrittänyt kirjotella syvempää tekstiä jostain tietystä teemasta, mutta ajatus on katkennut. 

Kuulumisten kirjottaminen tänne tuntuu nykyään hankalalta, sen jälkeen kun julkistin tän omalla facebook-seinällä on mulla ollut olo, että mun kuulumisia seurataan tätä kautta ja sitten mulle tulee semmoinen olo, että "enpä kirjota mitään niin eivät tiedäkkään". Mulla oli kuitenkin syyni tehdä tästä julkinen, halusin että ihmiset tietää ja näkee pintaa syvemmälle, joten tämä mielessäni mä yritän rustata tänne nyt tekstiä. 

Mitä mulle sitten kuuluu? Välillä hyvää, välillä huonoa, mutta pärjään. Psykopolin hoitaja on käynyt täällä kahteen otteeseen ja tulee tänään taas, ollaan sovittu että meen jatkuvan masennuksen ryhmään ennen terapiaa ja vähän stressaan miten pystyn siihen, että olisin jossain tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, mutta ilman osallistumista ei heru terapiaakaan, joten... 

Ensviikolla on lääkäri, jossa tehdään hoitosuunnitelma ja siitä tää hoito oikeesti sitten alkaa. 

Mulle aloitettiin uusi lääkitys johon oon nyt siirtynyt täysin, mitään sivuvaikutuksia tai oikeestaan mitään vaikutuksia en oo huomannut. 

Oon ollut vähän hulluna pari viikkoa, kiitos elämäni ensimmäisten e-pillereiden, huhhu mitä myrskyjä mun päässä on käynyt. E nauroi kun alotin pillerit ja vakuutin että ei musta hullua tuu, "no sä olisitkin sitten ensimmäinen". Oon ollut aivan kamala nainen ja e:llä on ollut varmasti kestämistä. 

Mä rupeen tosissaan kurkottelemaan tästä omasta kuopastani pois ja yritän aloittaa niinkin pienestä asiasta, että tekisin edes jotain kehittävää päivisin. Tottakai mulla on nyt tämmönen uho päällä; vietin just superkivan viikonlopun oulussa ystävien kanssa, kyllä piristi. Mun seuralainen nukkuu vieressä ja junamatkaa on jäljellä vielä viitisen tuntia; loistavaa aikaa päivitellä tänne, käydä läpi imgur ja chattailla ihmisten kanssa, hih. 

Tämmöstä tänne siis, kovin pikainen ja vain vähän pintaa raapaiseva päivitys, mutta niin: elossa ollaan. 


















lauantai 15. marraskuuta 2014

Psykopolilla tapahtuu

Nyt on pitkästä aikaan jotain oikeetakin asiaa eikä pelkkää lilluttelua ja väsymyksen valittelua!

Eilen oli sosiaaliohjaajan kanssa aika, jossa selvitettiin raha-asioita ja sovittiin, että ohjaaja tulee vaikka mun luo jos en saa aikaseksi lähteä liikkeelle; pääasia että hommat ei menis nyt tähän missä ne taas on vaan laskut tulis maksettua ja hakemukset laitettua eteenpäin. Se halusi myös olla tarvittaessa yhteydessä psykopolin hoitajaan ja se sopi mulle hyvin.

Päivällä oli psykopoliaika omahoitajan ja uuden lääkärin kanssa. Uusi lääkäri oli ihan ok, peruslääkäri joka hoiti asiansa hyvin.

Isoin juttu oli varmaan se, että omahoitaja ehdotti josko hän tulis viikottain käymään mun luona että saadaan tää hoito nyt kunnolla aloitettua, eli sovittiin että keskiviikkoisin hoitaja tulee tunniksi tänne ja käydään vaikka kävelyllä tai kaupassa. Musta tää on niin hienoa, puhuin käynnillä mun lukoista ja siitä että tiedän kyllä mikä mulle ois parasta, miten mun pitäis olla ja miten mun oletetaan olevan, mutta silti mussa on joku lukko joka estää myös käyttäytymästä "normaalisti" ja jään vaan kotiin ja paskon kaiken.

Lääkäri ehdotti myös lääkemuutosta, tietenkin, aavistelin tätä jo etukäteen. Sanoin aluksi että en oo suostuvainen lääkemuutoksiin, mutta mut vähän ylipuhuttiin ja tässä sitä ollaan. Lääkkeistä puhuttiin yleisesti tosi vähän, vähän vaan ohimennen, mikä on mun mielestä vaan positiivista. Tällä hetkellä mulla on siis optipar suurimalla mahdollisella annoksella ja se vaihtuu asteittain johonkin toiseen, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Melatoniinia syön epäsäännöllisesti, mutta oon pikkuhiljaa tiputellut sitäkin pois, koska oon nukkunut jopa ihan hitosti liikaa ja nukahtaminen ei oo ollut ongelma. Ataraxiin on resepti auki apteekissa ja lääkäri suositteli sitä, koska raavin unissani itteäni haavoille, mutta atarax on taas siitä paska että se pistää nukuttamaan ihan helvetisti liikaa. Mainitsen myös taas supervoitosta, mutta kahdeksasta-yhdeksästä lääkkeestä pudottaminen yhteen on ihan fantastista! Vaikka mä tein tätä tiputtelua vähän itsekseni niin kyllä sitä jotenkin oman kehon ja mielen tietää ja tuntee mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei.

Käynnillä olis pitänyt keskustella tulevasta hoidosta paremmin, mutta koska oli niin hitosti asiaa niin sovittiin, että joulukuussa suunnitellaan jatkohoito tarkemmin ja haetaan kuntoutustukea helmikuusta lähtien, sitten ollaankin jännän äärellä kelan kanssa taas... Nykyinen sairasloma jatkui tammikuun loppuun saakka, sitten ollaan oltu sairaspäivärahalla maximiaika.

Masennuksen lisäksi epävakaa persoonnallisuushäiriö on nyt diagnooseina ja ohimennen puhuttiin siitä, että josko jatkohoitona ois dialektinen käyttäytymisterapia (http://www.laakaripaivat.fi/2013/media/tiedotteet/ennakkoinfon-tiedotteet/dialektinen-kayttaytymisterapia-ja-tietoinen-lasnaolo-epavakaan-persoonallisuushairion-ja-samanaikaisen-paihdeongelman-hoidossa/) ja omahoitaja mainitsi myös magneettihoidon josta en koskaan ollut kuullutkaan ja tietty sähköhoidon, mutta kaikista näistä puhutaan sitten joulukuussa enemmän.

Aiotaan selvitellä syömisasioita tarkemmin, mulla on uusi aika fysioterapiaan, kahden viikon päästä lääkäriaika ja maanantaina sosiaaliohjaaja soittelee, eli vaikka ja mitä on nyt tapahtumassa, jihuu.

Oon ollut viikkotolkulla äärimmäisen väsynyt kuten oon täälläkin jo kertonut. Eilen kolmen tunnin yöunien jälkeen olin kuitenkin melko pirteenä, ja tänään 12 tunnin yöunien jälkeen ihan semipirteenä myös, saa nähä mihin suuntaan tää kehittyy.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Aalloissa siis

Masennushetket tulee aaltoina, välillä menee pitkään hyvin ja pikkuhiljaa alkaa väsyttämään, en saa aikaseks asioita, laskut ja tiskit kasaantuu, en mee varatuille ajoille ja nukun tosi paljon. Nyt ollaan taas siinä, että menee vähän huonommin.

Oon ennenkin sanonut tätä, mutta vaikka elämässä on uusi ihminen (mies on ollut täällä vaan edelleen) niin silti ne omat ongelmat ei katoa mihinkään, ajattelin ennen, että rakastuminen tarjoaa ihmeparantumisen, mutta ei se mee niin.

Kituuttelin tän olon kanssa parisen viikkoa, kunnes viimeviikolla sain sanottua ääneen, että "hei tarvitsisin apua". Mummo tuli tänään, se tiskasi kun mä avasin ison laskupinon, soitin sossuun jossa sosiaalihoitaja sanoi että "älä huoli hei, kyllä me hoidetaan kaikki kuntoon" ja nään sitä perjantaina. Sain aikaseksi soitettua fyssarille sekä terveyskeskukseen (mulla on kropassa vähän ongelmia tällä hetkellä jotka voi olla osasyy tähän huonontuneeseen oloon) ja käytiin kaupassa sekä apteekissa mummon kanssa, nyt on vähän helpottuneempi olo.

Nyt kellutaan päivästä toiseen, kyl tää tästä taas.

En jaksa tännekään nyt kirjottaa tän enempää.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Miten ja miksi vain minut löysit merestä ihmisten

Mies on täällä edelleen. Elämä on pyörinyt sen ympärillä kohta kaks viikkoa enkä oo kyennyt muuta ajattelemaankaan tai tekemään. Kerroin sille viimeviikolla mun kuluneesta vuodesta ja se otti asiat hyvin.

En mennyt psykopolille vaan nukuin sen ohi vahingossa, se oli ainut päivä kun nukuin yli 12 tuntia ja koska muina päivinä oon herännyt pirteenä niin en edes tajunnut pistää herätyskelloa. Eilen tuli lappu että mulle on varattu hoitajan ja lääkärin kanssa aika ensviikolle ja vähän jännittää nähdä lääkäriä. Oon alkanut olemaan lähipäivinä väsynyt ja huonotuulinen, en ole ihan varma, mutta tuntuu että huono hetki on lähestymässä, tuntuu ahdistavalta kun en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, miten tää kaikki tulee jatkumaan, miten kaiken voi saada muka kuntoon täysin, miten musta voi tulla normaali yhteiskuntakelpoinen ihminen?

Marraskuussa on lääkäri terveyskeskuksessa sekä ensikäynti auroran fysioterapiaan, molemmat hyviä ja tärkeitä juttuja, kunhan vaan oikeesti saan aikaseks mennä paikalle, kyllä mä kai.

Tänään itkettää, oon väsynyt. E lähti töihin tunti sitten ja jäin valvomaan, meen ehkä kohta takasin sänkyyn nukkumaan.

En oo käynyt ulkona kunnolla ihan hirveen pitkään aikaan, ollaan me sentään käyty kaupassa pari kertaa ja ajelemassa kaverin luo, joten kai ne jotenkin lasketaan ulkona käymiseks. En ota ulkonakäymisestä stressiä, E on täällä joten se on ihan eri asia jos olisin täällä sisällä vaan yksinäni enkä tekis mitään, ei sillä että olisin muka saanut jotain täällä aikaseks; en oo, tänään mä uhosin siivoavani hurjasti, mutta saa nähdä miten käy.

Tulevana perjantaina pidän kotibileet ja ihanan moni ystävä on tulossa paikalle. Juon paljon alkoholia ja nautin illasta täysin rinnoin, tulee varmasti superkivaa!

Kissat kehrää vieressä ja haluaa ruokaa, time to go ->

tiistai 21. lokakuuta 2014

Onni on niin arvaamaton

En tiedä mitä oon tehnyt ansaitakseni kaiken tän onnen mitä saan osakseni. Elämä heitti häränpyllyä ja tinderin maailmasta tuli vastaan mies josta en saa tarpeekseni ja joka ei saa tarpeekseen musta. Aikaisemmin mainitsemani tyttö tulee toivottavasti jäämään elämänpituiseks sielunsiskoksi <3.

Me ollaan pelattu tän miehen kanssa ja pussailtu ja kosketeltu ja kutiteltu toistemme selkiä, nukuttu ja harrastettu paljon seksiä. Mua vähän pelottaa miten tässä käy, mutta täysiä eteenpäin kohti tuntematonta vaan, jos sattuu niin sattuu mutta ainakin oon elänyt hetkessä ja nauttinut.

Huomenna on psykopoli ja jes, mulla on jotain tosi hyvää kerrottavaa siellä! Viimeisin vuosi on ollu kaikinpuolin ihan älyttömän rankka, mutta tuntuu siltä että kyllä tästäkin selvitään kuten oon selvinnyt aina ennenkin. Oon päiväsairaalan lopettamisen jälkeen saanut elämääni uutta virtaa ja erityisesti kaveripariskunnan luona majailu anto hyvän potkun perseelle. Monia hyviä asioita kun tapahtuu, niin jossain vaiheessa sitä alkaa näkemäänkin niitä, tarpeeksi kun siis naaman eteen niitä tungetaan. Tietenkään kaikilla ei oo sitä tilannetta että hyviä asioita tapahtuis, ja oon mäkin saanut näitä odotella, mutta eh, odotus palkitaan?

Tää kuulostaa nyt tosi klisheiseltä ja turhalta päivitykseltä, mutta oon niin onnellinen tällä hetkellä että haluun huutaa sen ääneen ja kertoa sen kaikille ja hehkuttaa enkä häpee omaa onnellisuuttani yhtään.

Monet asiat elämässä on vielä auki, mutta tuun kirjottelemaan tänne välillä miten hommat etenee kunhan psykopolin kanssa saadaan asiat kunnolla eteenpäin. Onneksi ei ole kiire, en kiirehdi tän kanssa kuten aikasimpina kertoina vaan haluun oman pääni kuntoon kunnolla.


torstai 2. lokakuuta 2014

Tauko

Nyt menee sen verran hyvin, että ajattelin ilmoitella että en varmaan hirveästi tänne kirjottele, tää on kuitenkin mun masennuspäiväkirja ja oon jo pari postausta tehnyt hyvistä fiiliksistä, joten tuntuis hassulta nyt jatkaa tänne niistä hyvistä fiiliksistä, varsinkin kun käytän tätä itselleni lähinnä sillon kun ahdistaa tai on paha olla. Mutta niin, tosi hyvin menee, fiilikset on hyvät ja toivon että tää jatkuu näin, tiedän kuitenkin että mieli menee kun vuoristorata, mutta toivon että kaikki perusasiat pysyy elämässä kunnossa eikä tuu mitään takapakkia esim. raha-asioissa jne.

Tähän hyvään tilanteeseen on vaikuttanut ehdottomasti mindfulness jota oon "treenaillut" ahkerasti, sekä ystävät ja eräs T.

Saatan kirjotella tänne hyvistäkin päivistä välillä, mutta tällä hetkellä tuntuu että pieni tauko tästä blogista tekee ihan hyvää; en jaksa ajatella omia oloja niin paljoa että kirjottaisin niistä tänne.

Mutta niin, mitäs tähän loppuun pitäis sanoa... hmm, i'll be back! :)

tiistai 30. syyskuuta 2014

Happy

Kävin äsken kävelemässä ulkona, jotta saisin paremmin unta ja jotta voisin paremmin ja päläpälä, kyllä te tiedätte. Oon ylpee itestäni. Hoidin samalla lapun kiinteistöhuoltoon parveketakuusta ja vein roskat, kotiintullessa hoidin asumistuen tarkastuksen kelan kautta ja vähän salaisesti vilkuilin sairaspäivärahan määrää, ja tällä hetkellä siellä lukee että täydet ois maksettu suoraan mulle, mutta pessimisti mussa odottaa vielä sitä että huomaan rahojen menneen sossuun takautuvasti, no, huomenna se nähdään.

En kirjottanut tänne mun synttäreistä, täytin torstaina 27 ja sain kuulla että mulle on järkätty jotain synttärimeininkiä, tiesin ainoastaan että mun pitää olla rautatientorilla 14.30 perjantaina, ja loput selviää sitten. Painotettiin tulemaan meikattuna ja nättinä, tai muuten mua kuulemma vituttais.

Paikalla oli yks mun parhaista ystävistä, joka ojens mulle fault in our stars kirjan jonka välissä oli 60e, leffaliput ja kirje:


Ihmettelin miks kirje oli kirjotettu noin hassusti, että "voitte aloittaa" jne. Lopulta ystävä sanoi että "kohta tulee juna tampereelta ja siellä kyydissä on joku jonka oot halunnut tavata".

Oon siis jokunen aika sitten tutustunut henkilöön T tinderin (:D) kautta ja ollaan oltu aika tiiviisti tekemisissä, tää mun ystävä oli sitten etsinyt kyseisen henkilön käsiinsä ja järjestänyt kaiken tän jo pari viikkoa sitten.

Ihana yllätys! Olin tietysti hetken ihan hämmentynyt että mitä helvettiä tapahtuu ja jännitin, mutta lopulta ilta oli oikein ihana ja tindertreffit (:D) ja synttäripäivä tosi onnistuneet.

Oon tässä parin viikon aikana huomannut oikein urakalla miten ihania ystäviä mulla on, välillä sitä tulee sokeeksi ja kun nyt oon ollutkin aika "minäminä" niin sitä ei oo tajunnut, että oikeesti on semmosia ihmisiä joiden kanssa asioista voi puhua oikeilla nimillä, ja jotka on oikeesti avuksi. Ystäväpariskunta on ihana esimerkki, että sain olla viikon siellä lataamassa akkuja eikä tarvinnut selitellä tai kuulla saarnausta. Myös mun luona siivonnut ystävä ja tekstittelyt sen kanssa on olleet ihania, sekä se ystävä joka kävi täällä tekemässä meille syömistä ja jonka kanssa juteltiin, KIITOS teille <3<3

Nyt mun pitäis vielä saada unirytmi kuntoon, mutta ehkä tää 03-12 ei oo ihan niin hiiiiirveen paha, mutta pari tuntia sais kyllä heittää parempaan suuntaan. Noh, katsotaan jos pääsisin kohta jo sänkyyn.

Hyvin menee

Oon ollut vähän hiljaisempi, kun nyt on hyvä kausi menossa, joten tarvetta kirjottamisellekaan ei oikein oo.

Oon kuitenkin nyt takaisin kotona. Siivosin täällä kaaoksen pois ja nyt nautin täällä olemisesta. Oon jaksanut käydä kaupassa ja muutenkin ulkona kävelemässä, kissatkin on saanut normaalia enempi huomiota.

Oon parin viikon aikana saanut vähennettyä lääkitystä hyvin. Risperdalia mulla meni aikasemmin kolme kertaa päivässä, lopulta enään vaan yks kerta illalla, sen mä lopetin kokonaan kuten tarkotus olikin, että jossain vaiheessa sen voi lopettaa. En myöskään oo syönyt tarvittavia lääkkeitä (atarax ja ketipinor) koska ei oo ollut ollenkaan tarvetta. Somac meni närästykseen aikasemmin, mutta oon sen lopettanut myös koska on tuntunut turhalta. Lisäksi mä oon myös luopunut melkein kokonaan imovanen käytöstä, ja nukahdan hyvin kahdella melatoniinilla. Yhteenvetona mulla on siis masennuslääke (paroksetiini) ja melatoniinit enään aktiivisessa käytössä ja musta tuntuu että näin on hyvä jos pää pysyy näin kunnossa mitä se nyt on ollut.

Koitan tämmösten hyvien hetkien koittaessa hoitaa kaikki käytännönasiat kuntoon jotta perusasiat elämässä pyörii myös sillon kun menee huonosti. Alan pikkuhiljaa tunnistamaan miten aaltomaisesti tää homma toimii ja toisaalta taas miten pienestä mä saatan romahtaa ihan kunnolla. Mut hei, ehkä mä en romahdakkaan! Who knows.


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Fiiliksiä

Oon täällä ystäväpariskunnan luona, tää on tehnyt ihan hyvää. Oon käynyt saunassa, nukkunut ja silitellyt kissanpentuja, noi pennut on niin söpöjä! 

Oon alkanut tutustumaan kunnolla mindfulnessiin ja löysin pari tosi hyvää appsia puhelimeen (oiva ja smiling mind), vähän on vaan hankalaa vielä ja meinaan nukahtaa harjotusten aikana joka kerta. 

En saanut aikaseks mennä sossuun tai psykopolille, mutta psykopolin hoitajan kanssa puhuttiin sitten puhelimessa, sen mielestä on älyttömän hyvä idea että lähden mökille ja siitä tuli hyvä fiilis. Puhuttiin myös siitä josko yrittäisin mahdollisesti joskus uudestaan sitä päiväsairaalaa, sitten kun mulla on voimia siihen. Nyt mä tiedän kuitenkin mitä se päiväsairaala on ja sinne joskus uudestaan palaaminen ja siihen motivoituminen voi olla erillaista seuraavalla kerralla. 

Fiilikset on ihan ok. Väsynyt mä oon ja kun seuraa kahta tervettä ihmistä ja niiden arkea niin tulee vaan fiilis että "tohon mäkin pystyn, someday!" Ja se on  jo jotain se. 









maanantai 22. syyskuuta 2014

Aikaansaamattomuus

Mulla ois tänään sossuaika jonne en oo menossa, päätin sen jo aamulla kun herätyskello soi, että en mene. Koitan miettiä mikä tän tekee, tän fiiliksen että en vaan saa aikaseks.

Mun pitäis mennä suihkuun; en jaksa, mun pitäis lähteä ulos asunnosta, viedä roskat, kävellä metroasemalle, hypätä metroon, matkustaa, odottaa odotustilassa, jutella sossun kanssa aiheesta josta en halua puhua, matkustaa takaisin kotiin.

En vaan mene, en tee. Ihan ku olisin jotenkin lukossa, että on joku asia vaan josta mä en päässäni pääse yli, että lähde nyt ja mee, sun olosta tulee parempi, ja sit mä vaan loppuun saakka väitän vastaan että EN MENE.

Joten teen asiasta hankalampaa, en mene vaan juttelen huomenna psykopolilla aiheesta, kun niillä on oma sosiaalityöntekijä siellä.

Meinasin myös siirtää ystäväpariskunnalle lähtöä tänään, että olisin lähtenytkin vasta huomenna. Huomenna olisin varmaan siirtänyt taas eteenpäin keskiviikkoon jne. Mutta niin, tänään mennään ja se on ehkä ihan hyvä. Illalla tyttöjen kanssa meillä on myös kokkikerho, onkohan kukaan miettinyt reseptejä? Mä en ainakaan ole.

Eilen oli taas vähän haikee olo, raastaa niin paljon kun vieressä ei ole toista joka tuhisis ja jonka kainaloon vois mennä. On ollut kamalan yksinäinen olo, vaikka yksin en ookkaan ollut. On kuitenkin tiettyjä asioita mitä ainoastaan seurustelukumppani voi sulle antaa ja niitä pieniä asioita mulla on ihan hirveen ikävä. Viimeyönä näin taas unta exästä, että tekstailin sille että "jos et tuu mun luo nyt yöks niin en enään ikinä ota suhun yhteyttä", huoh, onneks se oli pelkkää unta. Mä en ikävöi sitä ihmistä, mutta mä ikävöin niitä asioita ja juttuja.

Sain muuten soiton auroran fysioterapiasta, kerroin että oon lähdössä mökille, joten sovittiin että katsellaan marraskuussa sitä fysioterapiaa uudestaan. Käsittääkseni jotain ahdistusjuttuja me käsitellään siellä.

Tänään on tosiaan vähän huonompi päivä, mutta tiedän että iltaa kohden se helpottaa ja tiedän että tää olo johtuu nyt siitä etten oo taas jaksanut käydä pariin päivään suihkussa ja siitä etten hoida sitä sossujuttua. Kohta mä syön, siivoon vähän, käyn suihkussa, pakkaan loput kamat ja jos ehdin niin pelailen ihan pienen hetken.

Odotan ihan positiivisin fiiliksen tulevaa kuukautta, kaikkea kivaa on tiedossa :)

lauantai 20. syyskuuta 2014

Hyvät olot

Näin ne mielialat vaihtelee, tunnista tuntiin, päivästä päivään. Tänään ja eilen on ollut hyvät päivät, mulla on ollut pari kaveria täällä, ollaan kateltu telkkaria, kokattu pitsaa, syöty ja juteltu paskaa, on ollut mukavaa.

Exä soitti eilen yöllä, vitutti tavallaan, miks sen piti soittaa just nyt kun mä olin nähnty siitä unta ja se oli pyöriny mun mielessä. Mulla ei ollut sen numeroa enään tallessa, mutta tunnistin sen silti ja vastasin. "Halusin tietää onko sulla kaikki hyvin", toisaalta mukava tietää että se ajattelee mua ja sitä miten mä voin.

Näin taas painajaisia, olin entisten työkavereiden kanssa osastolla ja yhtä työkaveria oltiin viemässä suljetulle. Tuntuu että nään ihan joka yö nykyään unta siitä että oon jossain osastolla, helvetti sentäs.

Tänään ollaan taas vaan löhöilty ja samalla meinigillä jatkuu, ihan mukavaa :)

Fiilikset on siis tosiaan ok, ei mulla tännekään nyt oo sen enempää kirjotettavaa mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjottaa ja kertoa vähän edes fiiliksiä :) Palaillaan kaveripariskunnalta ensviikolla!

torstai 18. syyskuuta 2014

Hankalat olot

Tajusin etten oo aikoihin lukenut uutisia tai lukenut blogeja oikeastaan yhtään. Jotenkin säpsähdin, näinkö omassa kuplassa mä oon? Edelleen se on vaan minä minä minä, minun sairaus, minun paska olo, minun olot.

Yritän olla hyvä ystävä ja oon mielestäni onnistunut siinä hyvin, musta on ihanaa kuulla toisten kuulumisia jottei mun tarvitse aina ajatella vaan tätä mun oloa.

Tuntuu että oon ollut monta päivää krapulassa, kylmäkuuma on pahin. Nään painajaisia edelleen, viimeyönä exästä ja tänään itketti. Vitun tyhmä aika joka kultaa muistot ja vitun tyhmät unet jotka saa ikävöimään. Toisaalta tänään ehkä tuli se viikkoja kateissa ollut itku mitä oon odottanut, käsittelin päässäni niitä paskoja asioita miten se kohteli mua ja miten mä kohtelin sitä ja annoin itelleni luvan sanoa hyvästit.

Tänään eräs ystävä kävi kylässä ja saapui kaupan kautta, piristi päivää tosi paljon ja oli ihanaa nähdä pitkästä aikaan. Sen kanssa oli tosi kiva jutella, vaikka mulle puhuminen näistä asioista on kasvokkain aika hankalaa, mutta se sanoi semmosia asioita jotka sai mut tuntemaan olon hyväksi, mm. että oon aina tervetullut niille jos en pysty olemaan yksin, tommoset asiat merkitsee tosi paljon. Merkitsee muutenkin ihan hirveesti nää ystävät jotka on käyneet täällä, olleet puhelimen päässä, auttaneet. Eilen oli eräs toinen ystävä kylässä joka raivoimuroi ja tiskas ja mä yritin vähän autella ja siistiä, sain mä pyykkikoneen laitettua pyörimään; tosin pyykit on siellä koneessa vieläkin, hups. Sisko sai mut ympäripuhuttua ja tilattiin pitsaa, tulihan sentään syötyä jotain. Ruokahalu on kadoksissa, mutta ehkä se tekee välillä ihan hyvääkin.

Koitin äsken luomunukahtamista, mutta hölmö minä, mitä mä oikeen ajattelin? Menin sänkyyn, suljin silmät ja heti alkoi päässä pyörimään kaikkea paskaa, yritin tunnin turhaan saada unta ja äsken päädyin ottamaan unilääkkeet. On jotenkin jännä olo, mietin sängyssä kuinka asiat on muuttuneet tosi paljon viime kuukausina, musta tuntuu että en välillä tunne enään itteäni ollenkaan. Tää paska sairaus imee mut sisäänsä niin etten nää mitään muuta, mutta toisaalta tiedän olon olevan nyt tällänen niiden lääkkeiden jäljiltä ja oletan tän tasaantuvan lähipäivien aikana.

Ensviikko voi olla aika käänteentekevä kun oon siellä kaveripariskunnalla ja mulla on sossuaika ja psykopoliaika, käytännönasioiden hoitaminen helpottaa oloa aina hetkellisesti. En oo moniin päiviin ottanut tarvittavia lääkkeitä vaan oon koittanut olla vaan näiden olojen kanssa ja tutkiskella vähän itseäni. Sain facebookissa ihan hirveen määrän privaviestejä, osa oli aika rankkojakin juttuja, ja huomasin että eilen alko viestien määrä vähän ahdistamaan, halusin kuitenkin vastata jokaiselle ajatuksella jotain enkä robottimaisesta samoja asioita kaikille. Don't get me wrong, arvostan niitä kommentteja ja ne antaa ajattelemisen aihetta ja auttaa oloihin hetkellisesti, mutta tällä hetkellä ne myös vähän uuvuttaa, esim. eilen aamulla mulla oli kahdeksan privaikkunaa aamulla auki kun heräsin ja kurkkasin facebookkiin. Oon kuitenkin edelleen tyytyväinen että tulin kaapista ulos tän homman kanssa, eipähän tarvitse kenenkään ihmetellä miks mua ei oo oikein näkynyt missään.


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Revin itseni irti ja pakenin

Nukuinkin viimeyönä, pimeässä näin halluja ja päässä pyöri. Näin unta että mut pakotettiin pakkohoitoon sairaalaan koska olin käynyt hoitajaan käsiksi. Sairaalassa alkoi yhtäkkiä jonkinlainen massamurhaaminen ja muistan kuinka yritin väistellä veitseniskuja, lopulta meitä oli vaan muutama selviytyjä ja ajettiin autolla läpi autioituneiden kaupunkien.

Yöllä oli jatkuvasti kylmä ja kuuma, heräilin jatkuvasti, nukuin tosi huonosti.

Aamulla soitin päiväsairaalaan ja kysyin saanko olla siellä sitten yksin, koska viekkarit on tulleet kylään ja en muutenkaan haluais nähdä ketään, hoitajan vastaus "katsotaan sitä sitten, nähdään nyt lääkäriä kuitenkin ensin" kertoi jo siitä että päiväsairaala tulee loppumaan.
Lähdin taksilla ja itketti tosi paljon, itkin tupakkapaikalla mun paskaa elämää.
Päiväsairaala lopetettiin ja lähdettiin käymään jossain päihdeklinikalla kyselemässä tarviinko vierotusta, no en tarvinnut enkä muutenkaan mitään kontaktia sinne enään.

Ensviikolla psykopolille aika ja hoito jatkuu sitten siellä.

Kun eilen kirjotin tästä blogista facebookkiin niin tuntu tosi hyvältä. Viimeyönä huomasin kaverin kirjottaneen masennuksesta omalle seinälleen ja kysyneen, mistä johtuu näin massiivinen mielenterveyspotilaiden määrä, statuksen lopussa oli lause "Mitään vastoinkäymisiä ei kestetä, itsetuhoinen käytös ja päihteiden käyttö sen kuin nostaa päätään".

Ei helvetti että oon vihanen. Ei tarvinne selventää näitä mun fiiliksiä.

Tänään on ollut vierotusoireita niin että jatkuvasti on kylmä tai kuuma, iho on melkein kokoajan kananlihalla. Oon helvetin huonolla ja kärkkäällä tuulella, päähän sattuu, ruoka ei maistu YHTÄÄN, huimaa, vatsa on sekasin, närästää ja vittu äh, kaikkea, kaikkea saatana samallakerralla. Noh, mä oon ansainnut nää olot. Oon sekasin päivistä ja ärsyttää kokoajan kysellä jos puhun kaverin kanssa puhelimessa että "millon oon jutellut sun kanssa viimeks?" tai "mikä päivä nyt on?".

Kohta mun luo tulee mun hyvä ystävä jonka kanssa varmaan siivotaan yhdessä, mä en tiedä mistä mä revin energiaa, mutta jostakin ihan varmasti. Se näkee mut huonoimmillaan mitä oon koskaan varmaan ollut, mutta perkele, siinähän näkee.

Mun ruokavalio on tänään koostunut melkeen pelkästään vaan vedestä ja tupakasta, joten jatkan samaa linjaa ja meen tupakalle.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Minä

Hei,

Oon ihan just 27- vuotias, sinkku,  asun Helsingissä ja mulla on kolme kissaa. Oon masentunut ja menossa diagnoosiselvittelyihin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä josta todennäköisesti diagnoosi tulee, viimeisin diagnoosi paperilla näyttäis olevan vakava masennustila.  Päivittäin mun fiilikset voi vaihdella ykkösestä kymppiin, ykkösen ollessa "mä tapan itseni" ja kymppi "elämä on ihan parasta".

Tää blogi alkoi kun aloin hakemaan apua itselleni, kärsittyäni masennuksesta jo puolisen vuotta tai vähän päälle. Blogissa on tällä hetkellä kertomuksia kahdesta avo-osastokeikasta ja yhdestä keikasta suljetulla. Tällä hetkellä käyn päiväsairaalassa vaihtelevalla menestyksellä.

Elän yleensä viikko kerrallaan ja vaikka vaan kotona ollessani mä aikataulutan tekemiset, ihan pienetkin asiat, mm. hampaiden pesun. Mulle suunitelmallisuus on aina ollut tosi tärkeetä, ja nyt se tuntuu vielä tärkeemmältä että pystyy pysymään ns. elämässä ja arjessa kiinni.

Pelasin ennen paljon tietokoneella, sen lopetettuani oon alkanut saamaan ahdistuskohtauksia ja raavin ja viillän käsiä välillä auki. Opettelen ahdistuksenhallintakeinoja, mutta tie ahdistuksen hallintaan on vielä pitkä. Piikkimatto on ystävä ja mindfulness kiinnostaa.

Mulla on vankka ja rakas ystäväpiiri, en aina oo ollut niille täysin rehellinen ja oon oikeastaan jo vuosia pitänyt aikamoisia kulisseja elämässäni yllä. Ystävät on pysyneet hyvinä ja huonoina hetkinä, itse en oo aina ollut se parhain ystävä, tai siltä musta ainakin tuntuu. Kiitos teille rakkaat että ootte siinä <3

Kun kirjotan tätä, oon viettänyt kolme päivää tenox, opamox, imovane ja panacod-pöhnässä ja mun unirytmi on täysin päälaellaan, oon kirjotellut ihmisille tyhmiä juttuja ja luullut että oon ollut ihan "selväpäisenä", nyt en enään edes muista mitä kaikkea oon kirjotellut ja pelotti lukea teksejä läpi. Edelleen tuntuu että kirjottaminen on vaikeeta, sanat ei meinaa tulla ulos oikein ja tääkin postaus on varmaan täys kirjotusvirheitä.

Päätin pistää tän blogin julkiseksi facebookkiin, heitin lääkkeet vessanpöntöstä alas ja meen päiväsairaalaan huomenna. Oon iskeytynyt nyt sinne pohjaan ja kaikki mitä kommentteja ja keskusteluja facebookin kautta on tullut, niin on tsempanneet paljon ja oon liikuttuneena lukenut mitä mulle on kirjotettu, kiitos ihan helvetisti <3.

Luulen, että mitä enemmän mä tuon julki tätä mun masennusta ja sekoilua, niin sitä vähemmän siitä tulee mulle mörkö ja sitä helpompi siihen on suhtautua neutraalisti.

Joten niin, tää on mä. Mä oon pohjalla mutta kyllä mä tästä vielä nousen, toivottavasti.



maanantai 15. syyskuuta 2014

Paskaa paskan perään

Mitäs tällä, alotetaanko kepyesti kertomalla, että oon vetänyt huiviini kolme päivää bentsoja. Kolmessa päivässä on mennyt melkein kaikki opamoxit (niitä oli ehkä 25) ja varmaan 50kpl tenoxeja, myös liuska panacodeja boostaamaan ja hah, kotoolta löyty sopivasti vielä muutama exän jättämä kalja.

Päivät on menny vauhdilla, en ee tiedä mitä oon tehnyt, oon ollut jotenkin niin pihalla. Toisaalta oon aika skarppi, mutta liikkuessa huomaan että elämä heittelee ja esim. kännykällä on ihan mahdotonta lähettää tekstaria.

Kaikki menee ihan vituiks, en mä tiedä mistä mä tän betsopaskanki nyt tähän hommasin mukaan, tää tästä puuttukin.

En mennyt tänään päiväsairalaan vaikka piti, nukuin kaikkien soittojen ohi. En oo myöskään menossa huomenna tiistainakaan, koska tiedän olevani ihan pihalla vielä sillon enkä edes tiedä millon pääsen nukkumaan.

Keskiviikkona meen, ihan vaan koska haluun, ja koska pikkusisko saa heittää nää lääkkeet vessanpöntöstä alas, mun bentoreseptit on tyhjennetty joten ainakaan en saa niitä lisää. Sisko on ihana <3 Se on täällä ti - to ja perjantaina tulee kaveri koko viikonlopuks. Maanantaina mä meen viikoksi kaveripariskunnan luo punkkailemaan, koska tästä elämästä ei nyt meinaa muuten tulla mitään ja mä vaan sekoilen, kiitos kyseiselle pariskunnalle joka haki mut kotoolta perjantaina.

Oon perkele fiksu ihminen ja silti mä välillä mietin et mitä helvettiä mä teen mun elämällä?

Kosk mulla ei oo mitään menetettäävää, niin kerron teille, että omahoitaja käy varmaan lukemassa näitä tekstejä, en silti aio hillitä sanomisia ja mun mielestä edelleen ylipirteästi kommentoitua "paulaponia" naurun sävestävänä vituttaa mua suurrattomasti.

Jaan tän päiväkirjan nyt myös facebookissa pienelle kasalle ihmisille, ihmisille joilla on ehkä joskus jotain sanottavaa, ja ihmisiille jotka kyselee meneekö mulla kivasti ja koska meen töihin. En jaksa valehdella, enkä jaksa selittää erikseen mikä tilanne on, tilanne on tää mitä täällä lukee, eli paskasti menee mut menkööt.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Kotona, taas

Pääsin eilen pois osastolta. Täytyy kyllä sanoa että en jää kaipaamaan, jos mivoon vertaa niin tuolla osastolla tuntu kaikki olevan vähän huonommin ja osa asioista tosi paljonkin huonommin.

Eilen menin päiväsairaalaan, vaikka taas arvoin bussissa että meenkö vai en, tosi rasittavaa. Päiväsairaalassa oli hyvä keskustelu omahoitajan kanssa, kerroin kaikista ongelmista, niistäkin mitä en oo tänne kirjottanut tai kavereille puhunut, semmosia isoja juttuja jotka on seuranneet mua monia monia vuosia ja ne on jäänyt ns. normaaleiks asioiks mutta tiedän kuitenkin ettei ne oo.

Puhuin mun syömisistä ja niistä ongelmista, puhuin mun ulosliikkumisongelmasta, kuinka mä en saa aikaseks lähdettyä kämpästä ulos tai en muutenkaan saan tiettyjä asioita aikaseks, puhuin raha-ongelmista ja näin. Katsellaan katsellaan.

Päiväsairaalan päivä meni tosi nopeesti, osallistuin johonkin ryhmään joka oli tylsä eikä tuonut mulle oikeestaan mitään.

Päivällä tulin kotiin, ei tuntunut oudolta, enemmänkin helpottavalta. Mun piti siivota ja tehdä vaikka mitä, mutta lopulta mä vaan nauhottelin uutta lauluvideota youtubeen ja istuskelin vaan koneella juttelemassa, josko tänään ois sit se siivouspäivä. Valehtelin osastolla että mun kaveri tulee koko viikonlopuks yöks, sain sen takia luvan lähteä jo perjantaina enkä vasta maanantaina. Ei tänne ketään oo tulossa, mutta mä pärjään kyllä ihan hyvin, ahdistavia oloja ei oo ollu muutamaan päivään, mutta tiedän kyllä että tää pää toimii kun vuoristorata, niitä tulee ja menee.

Kaverit yrittää houkutella mua pelaamaan, mutta se on jotenkin jännä miten se on vaan jäänyt, tiedän missä suossa olisin jos alkaisin taas pelaamaan, joten nope! :)

Ei tullu siltä että pitäis vuodattaa tuntemuksiaan tänään, joten pelkällä "tätä mulle kuuluu"- tyyppisellä päivityksellä mennään. Mutta niin, kuuluu ihan ok, oikeesti.

torstai 11. syyskuuta 2014

Aah miten rasittava päivä tänään on ollut. Hoitaja halus kokeilla mitä käy jos otan imovanen sijasta ataraxeja pari, noh kävi niin että oon nukkunut niin, että heräsin klo 11 lounaalle ja kävin taitovalmennusryhmässä ja nopeesti ulkona, sit nukuin taas 14-17 ja vieläkin voisin nukkua. Vitun ataraxit. 

Multa käydään 5min välein pyytämässä tulta ja sekin ärsyttää. 

Ärsyttää myös rahatilanne, mutta enköhän mä jotain keksi; aina keksin. 

Oon niin huonolla tuulella ja kohta on omahoitajien kanssa tapaaminen, ääh. No siellä saa onneks vähän purkautua. 
Tapaamisen jälkeen käyn lohtusyömässä hesessä, happihyppely tekee muutenkin varmasti hyvää. 

Nyt tupakalle, adios

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Oon viimeset kaks päivää enimmäkseen vaan nukkunut tai maannut sängyssä, on semmonen olo et oon ihan loppu. Tänään haistatin paskat tälle ololle ja kävelin kahvioon. Sain samalla pyydettyä infosta kaikki auroran tekstit, oon jo pidempään halunnut nähdä mun päivystystekstit kun ne kerrat on aika hämärän peitossa; hienosti se mieli osaa sua suojella näissä asioissa.  

En ymmärrä miks oon kaivannut exää eilen, mut ehkä niitä fiiliksiä vaan välillä tulee. Oon tutustunut yhteen äärettömän ihanaan tyttöön ja sen viestittelyt ja soitot on tuonu paljon hyvää fiilistä, se vaikuttaa hyvältä ihmiseltä. 

Puhuin äsken sen tytön kanssa tunnin puhelimessa, nyt on taas semmonen fuck masennus fiilis. Välillä on rasittavaa kun fiilikset heittelee ihan laidasta laitaan, mutta hoitaja sanoi eilen että se on perusjuttu epävakaassa ja se lohduttaa, että mä en kuvittele näitä asioita, vaan että kaikkeen on jotenkin syy. 

Oon ollut ulkona pari tuntia, tääkin helpottaa. Kaipaan silti kotiin. En tän keissin jälkeen haluu enään koskaan sairaalaan. 

tiistai 9. syyskuuta 2014

Masennus on paskaa

Noin, täällä ollaan.

En tiedä mistä alottaisin, ehkä eilisestä. Eilinen oli siis kamala päivä, opamoxeja, viiltelyä ja yleistä ahdistusta. Taksilla päiväsairaalaan ja sieltä tänne osastolle. Oon tällä hetkellä siis aurorassa suljetulla, osasto 7.1, joka ei kylläkään mulle ole ns suljettu, saan liikkua vapaasti. 

Osasto on pieni, karu, melko valvottu. Osa potilaista tuntuu olevan ihan pihalla ja tänään alkoikin ahdistaa tää meininki ja halusin kotiin. Mut suostuteltiin jäämään ja oon täällä perjantaihin saakka; perjantaina päiväsairaalaan. 

Oon nukkunut, olin ihan äärettömän väsynyt eilen kun tulin ja oon sitä edelleen. 

Tuntuu tosi tyhjältä ja itsekkäältä olla täällä, osaltaan myös turhalta. Mitä se muille kuuluu mitä mä teen tai en tee elämässäni? Toisaalta tosi pienenpieni osa musta on tyytyväinen että mua näin potkitaan eteenpäin eikä anneta luovuttaa, mutta toisaalta tuntuu että jokainen sairaalakeikka tekee musta riippuvaisemman hoidosta ja tuun tai teen itsestäni sairaamman päivä päivältä. En myöskään tiedä vaikuttaako lääkkeet mun käyttäytymiseen, mutta ainakin bentson alottamisen jälkeen lähdin aika jyrkkään laskuun, samalla vähennettiin mieltä tasaavaa lääkettä roimasti. 

Jotenkin mä oon odottanut semmosta ihmeparantumista kai, että kun ulkopuoliset käytännönasiat jne on kunnossa, niin sitten mäkin oon, koska ekasta pitkästä masennuksesta oon aina luullut parantuneeni noiden ulkopuolisten asioiden ansiosta, joten odotin sitä nytkin. 
Huomaan kuitenkin että masennus on vaan mun päässä, minä voin hallita sitä joskus ja joskus taas en, luulen että masennus tulee aina olemaan osa mua, mutta opin ehkä joskus taas suhtautumaan tähän paremmin. Masennus on hirveen yksinäinen sairaus, vaikka mulla on kuinka paljon ystäviä ja läheisiä ja vertaistukea niin silti tuntuu siltä että mä vaan tiedän mitä mun päässä liikkuu ja ykskään ihminen ei voi mitenkään ymmärtää tätä. Oon myös äärettömän itsekäs, mun elämä pyörii niin paljon mun ympärillä; minä minä minä. 

Joskus tulee hetkiä jollon pystyn unohtamaan tän, esimerkiks humalassa, ja olla se sama vanha minä. Silti taustalla on se, että mä oon viettänyt lukemattomia tunteja miettien miten kelvoton ja paska oon, kuinka en saa mitään aikaseks, kuinka kukaan ei voi ymmärtää. Oon viettänyt lukuisia tunteja esittäen kuinka kaikki on "ihan on" vaikka ei kuitenkaan ole. Nauranut, hymyillyt, vitsaillut ja samaan aikaan miettinyt "kun mä pääsen kotiin mä otan lääkkeitä niin paljon että vaan nukahdan". Päivät etenee, samat ajatukset: jossain vaiheessa ei jaksa enään ajatella muuta, ei jaksa tehdä mitään, ei lähteä kotoolta pois, ei jaksa siivota, käydä suihkussa, käydä kaupassa, ei jaksa vastata puhelimeen. Sitten olo vaan pahenee kun ei jaksa mitään ja tuntee ittensä arvottomaks ja itsekkääks. 

Katoin tänään dokumentin "näin unta elämästä" ja varsinki itsemurhaa yrittäneen tytön tarina ja ajatukset kuulosti tosi tutulta, sain paljon ajateltavaa, huoh. Äitikin ehkä jotenkin aavisteli mun fiiliksiä, se laittoi viikonloppuna tekstiviestin: elämä kantaa ja sulla ei oo hätää. Pahinta elämässä on jos lapsille sattuu jotain. Kaikesta muusta selviää. T: äiti

Elämä kantaa, sen mä tatuoin joskus ranteeseen. Äiti ties sen ja sen takia se käytti tota lausetta. 

Täällä osastolla havahduin aamulla ajattelemaan exää ja sitä kuinka mulla on ikävä niitä hyviä hetkiä. Aika kultaa muistot. Tiedän kuitenkin olevani tarpeeks vahva (tavallaan) ilman sitä, mutta välillä tekis mieli käpertyä sen kainaloon ja olla pikkulapsi. Ehkä ihan hyvä että mulla ei oo mitään mahdollisuutta saada siihen mitään yhteyttä enään, mutta osa musta toivoo että se kysyis miten voin, mutta ei se tee sitä, kielsin sitä niin kovin sanoin ja toivotin sille paskaa loppuelämää. Jenni vartiaisen eden on ollut lohduttava. 

Äsken näin omia hoitajia ja juteltiin, tein kriisisuunnitelman ja pistän sen kaapin oveen missä säilytän lääkkeet kotona. 



En tiedä yhtään miten musta tulis taas normaali. Missä on minä? 



maanantai 8. syyskuuta 2014

Ja näin

Juttelin tänään sitten omahoitajan kanssa, tuloksena se, että meen auroraan suljetulle muutamaksi päiväksi. Voi vittu. Hoitaja sanoi että halusin mä tai en, niin osastolle mennään. En tiedä mitä ajatella, ois vaan pitänyt olla hiljaa. 

Mutta niin, suuntana suljettu ja nyt mä oon varmaan ihan virallisesti hullu, hihi. 

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Epätoivo

Oon jotenkin jumissa itseni kanssa, luulin että päiväsairaala maagisesti ratkaisis kaikki mun ongelmat ja elämä lähtee parempaan suuntaan. Kävin päiväsairaalassa viimeviikolla kerran, to-pe makasin sängyssä enkä tehnyt mitään. Perjantaina lähdin kavereiden kanssa ulos, vikatikki: olin ottanut päivällä opamoxin ja huomasin viinipullollisen jälkeen että hups, ei hyvä. Lopulta oon yksin baarissa, täysin pihalla, riitelen exän kanssa, hukkaan narikkalapun, pääsen kotiin, soitan auroraan ja sanon "sano jotain etten tapa itteäni", ehkä se sanoi, en muista, oon ottanut unilääkkeitä ja toivonut että vaan nukahtaisin.

Aamulla paska fiilis, makaan sängyllä ja lähetän exälle sähköpostia etten halua enään koskaan kuulla siitä mitään, poistin kaikki sen yhteystiedot etten varmasti saa siihen enään koskaan yhteyttä. Lupasin itselleni etten juo, mutta löysin itseni taas lauantaina humalassa keskustassa, sieltä aamuyöllä kotiin, unilääke naamaan ja unta kuuden jälkeen. Takana on nyt muutaman tunnin yöunet ja ihan hirvee olo tänään, oon yrittänyt nukkua, mutta mulla on jatkuvasti kylmä ja kuuma eikä mikään oo hyvin.

Mä en tiedä miten käy huomisen päiväsairaalan, kaveri lupas soittaa mulle aamulla, mutta se ois niin helppo vaan sulkee puhelin ja antaa olla. Mä en tällä hetkellä nää mitään syytä miks mun pitäis mennä sinne päiväsairaalaan, tai miten mä jaksaisin mennä sinne, olla siellä, katsoa kun muut hymyilee ja mua ei hymyilytä, mua vaan väsyttää ja vituttaa ja haluisin vaan takas kotiin.

Ehkä se auttaa jos pääsen huomenna juttelemaan omahoitajan kanssa, lupaan ainakin yrittää mennä sinne päiväsairaalaan.

Mut tuntuu ihan siltä että tulee romahdus.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Päiväsairaalassa ja kuulumisia

Oon ollut niin kipeenä, väsynyt ja krapulassa etten oo ehtinyt päivitellä tänne yhtään. Nyt ollaan päiväsairaalassa ja maisemat on ihan kivat. Otin aamulla opamoxin kun jännitti niin paljon, eipä se kyllä ihan hirveästi auttanut. Täällä on kiva aamupala ja muut potilaat vaikuttaa mukavilta. 

Tuntuu että täällä on luppoaikaa vaikka ja kuinka, mutta onhan tää parempi kun vaan maata kotona, tulee ainakin käytyä ulkona. 

Viikonloppuna kaveri vei mut risteilylle, pokailin jotain vanhempaa miestä ja se piristi oloa. Oon muutenkin tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen ja se tuntuu kivalta. Tunnen itteni itsevarmaks ja haluttavaksi. 

Exän kanssa ollaan oltu tekemisissä ja vähän pelailtu yhdessä, se ei tee hyvää, molemmilla kamala ikävä toista, mutta silti tietää että on parempi vaan olla erossa, olla vaan ystäviä. Kaipaan toista ihmistä hirveesti, mutta ehkä se on nyt parempi saada itsensä ensin kuntoon ja oppia yksinäisyyteen ennenkuin on vslmis parisuhteeseen tai muuhun. Jos mä olen epätasapainossa niin sitten se parisuhdekin olisi. 

Fiilikset on ihan ok, vähän melankoliset mut ehkä se tästä. 


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Rankka päivä

Omahoitaja sanoi eilen aamulla, että "tän päivän jälkeen oot varmaan tosi väsynyt"; oikeassa oli. 

Eilen lähdin aamukympin aikoihin äidin ja sen miesystävän kanssa käymään kotona, tarvitsin vähän siivousapua ja äiti on aina paras siihen hommaan <3. 

Kotona yhdessä imuroitiin, pestiin lattiat, siivottiin keittiö ja kaapit, vaihdettiin kissojen hiekat ja pesin pyykkiä. Tilattiin vielä lisäksi pitsaa, polteltiin parvekkeella tupakkaa ja juteltiin paskaa. Äiti on ihana, on ihanaa mennä kotiin perjantaina kun kotona on tosi tosi siistiä. 

Kahden maissa lähdettiin käymään kiinteistöhuollossa hoitamassa asioita, sain vihdoinkin hommattua itelleni saunavuoron mikä tuntuu myös kivalta.

Vähän jälkeen kaks menin kulosaaren päiväsairaalaan jossa mulla oli haastattelu ja tilojen esittely, lääkärin haastattelussa meni melkein 45minuuttia ja kaikki asiat käytiin aika tarkastikin läpi. Parhain uutinen oli se, että PÄIVÄSAIRAALA ALKAA MAANANTAINA! Ihan paras uutinen. Vastaisuudessa (eli seuraavat pari kuukautta) tää blogi tulee sitten keskittymään päiväsairaalaan, vaikka pikkasen varmaan sivutaan yksityiselämääkin, mutta sairaalajuttuja tiedossa siis lisää. 

Haastattelun jälkeen näin pikkusiskoa, käytiin mäkissä ja tutustutin sen tähän osastoon, sit jännitti hirveesti, mutta olo helpotti kun näki tän paikan; ei tää oo yhtään pelottava paikka. Pikkusisko lähti viideltä ja sen jälkeen näin vanhaa työkaveria vuoden (!!) tauon jälkeen, käytiin syömässä pullaa ja join teetä. Oli mukavaa nähdä, mutta aloin olemaan jo niin väsynyt että ei hirveen kauaa pystynyt kuitenkaan juttelemaan. Sovittiin että nähdään vielä ja ettei mun kannata ottaa siitä hirveesti paineita. On ollut ihanaa että ihmiset ymmärtää tän tilanteen ja on suhtautuneet tähän tosi hyvin. 

Illalla iski siten hirvee ahdistus jossain kohtaa, otin kotonaisen opamoxin joka ei auttanut, olin piikkimatolla ja kävin saunassa. Lopulta mä otin unilääkkeet aika aikasessa vaiheessa ja toivoin että saan unta; sainkin onneksi. Täällä oli eilen iltavuorossa semmonen hoitaja josta en pidä, joten ei tullut sen kanssa paljoakaan sitten juteltua oloista tai muista. 

Mulla on tällähetkellä kovatulehdus ja oon ihan järkyttävässä flunssassa, nukun vähän huonosti kun yskin yöt, mutta unirytmi ainakin on pysynyt hyvänä ja oon edelleen päivisin ihan pirtee. Ehkä näin paljoa hommaa en päiviini vielä ahda mitä eilen oli, mutta uskon että jaksan sen päiväsairaalan "ihan ok". 

Tänään mä lepäilen ja parannan flunssaa, juon paljon teetä ja ehkä kirjotan tänne vielä myöhemmin lisää. Kirjottaminen helpottaa aina oloa. 

tiistai 26. elokuuta 2014

Kaikki vituttaa

Oon saanut parina päivänä olla musiikkihuoneessa, kuunnella musiikkia ja vuodattaa paha olo huutamalla ja laulamalla ulos. Tänään en enään saanut ja hoitajan "meillä on kuule säännöt täällä"- kommentti pisti vituttamaan, onko se mun vika jos mut on päästetty ja se on ollut toimiva keino ahdistukseen ja mua vähän turhauttaa kun en saanutkaan enään mennä? Lopulta menin jumppahuoneeseen piikkimatolle mutta vitut, ei se auttanut mitään.

Eilen oli lääkärintapaaminen ja pyysin että saisin jotain lääkettä tähän ahdistukseen, joka käy päiväpäivältä vaan ahdistavammaksi. Sain kun sainkin, bentsoja; opamoxia. Otin opamoxin eilen ja nukuin neljän tunnin päikkärit; no eipä ainakaan ahdistanut. Tänään otin puolikkaan ja muutamaa tuntia myöhemmin vielä toisen puolikkaan, toimii ihanasti. Olo on leijuva, kevyt, hyvä, ei ahdista. Paitsi nyt vituttaa, se hoitaja ja typerät säännöt, inhoon sääntöjä jotka on sääntöjä vaan koska "no näin tää nyt vaan on" ilman että perustellaan. Ois tehnyt mieli vittuillakseni kysyä että tuleeko joku hoitaja sitten sieltä kopista ulos ja tulee kuuntelemaan mun rääkymistä, häh? No ei varmasti ois tullut. Eilen kuulin hoitajien puhuvan siitä että joku hoitaja vois pitää rentoutusryhmän ja laittaa cd:n pyörimään, toisen hoitajan kommentti oli "no se en ainakaan ole minä" johon toinen totesi että "no en kyllä minäkään", lopulta koko rentotusjuttua ei sitten pidetty. Tuolla kopissa istuminen on varmasti kivempaa ja antoisampaa meille potilaille. Onneks on myös motivoituneita ja kivoja hoitajia, mutta joidenkin naamasta paistaa jo selkeesti se, että tähän työhön ja meihin on kyllästytty ja kovaa. Pelottaa olla ahdistunut ja hermostunut täällä, oon todistanut vartijan paikallekutsumista jo pari kertaa parin pienen ärähdyksen takia, joten nyt oon tässä, purkamassa tätä tänne blogiin.

Vähän myös vituttaa se, että aina kun haen ahdistukseen lääkettä, niin se annetaan suoraan, kysymättä mistä ahdistus johtuu ja oonko kokeillut muita keinoja, mun mielestä se ei oo hyvä juttu. Mä otan napin koska se on helppoa, mutta oon myös yleensä ennen sen ottamista kokeillu kaikkea mahdollista. Eilen omahoitajan kanssa juteltiin siitä että pitäisin käsissä jääpaloja tai valuttaisin käsivarteen jääkylmää vettä, en oo vielä niitä kokeillut, mutta tuntuu että jos tää nappi ei kohta vaikuta niin sitten kyllä.

Eilen alkoi lääkärillä vituttamaan kun se sanoi että "oliskohan se se blogi joka sua ahdistaa", no ei varmasti vittu ole.

Multa myös kysyttiin unelmoinko tulevaisuudesta, onko mulla unelmia, toiveita? No ei ole vielä, eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan olla. Kyllä niitä jossain vaiheessa sitten on, mutta mun mielestä vielä ei oo niiden aika, vaan nyt mennään päivä kerrallaan.

Sossun kanssa juttelin tänään myös, se oli ihana niinkun aina, se yrittää hommata mulle uimakorttia ja jos se sen mulle saa niin lupaan ja vannon käyväni uimassa ainakin pari kertaa viikossa!

Tänään yks mun pitkäaikasimmista ystävistä tuli käymään, syötiin kiinalaisessa ja se osti mulle tupakkaa kun olen köyhänä, näytin sille osastoa ja ainakin toistaseks kaikille on jäänyt osastosta ihan positiivinen kuva.

Ainiin, vituttaa myös se, että nukun joo katkeemattomat yöunet n. 23 -> MUTTA herään nykyään viiden - seittemän välillä, päivällä ei onneks väsytä. Jonkun mielestä tää on tosi passeli yörytmi, mut kyl musta tuntuu et useamman vuoden +10 nukkuneena nää pienoiset unet ei tuu riittämään ja oon jossain vaiheessa vielä tosi väsynyt. Syön aikamoista arsenaalia unialääkkeitä, melatoniinina menee 2kpl eli yhteensä 6mg, risperdalia 0,5mg, tenoxia 10mg ja lisäks imovanea jollain annoksella. Lääkemuutoksia tuli muutenkin vähän niin, että masennuslääke tuplattiin ja risperdalista yritetään päästä eroon, ja yks opamox tarvittaessa päivällä kokonaisena tai puolitettuna.

Tein eilen sen kirjeen ja plusmiinuslistan. Plussia oli ehkä viis, ja miinuksia 20. Kyl mä nyt ymmärrän miks mä halusin tätä eroa, en mä ollut onnellinen. Nyt mä ehkä kaipaan enemmän sitä fiilistä seurustelusta, ja sitä että on joku, en niinkään sitä ihmistä, ei se ollut mun elämäni rakkaus.

Huomenna nään äitiä ja mennään käymään kotona, siivotaan. Huomenna on myös se päiväsairaalan haastattelu, sen jälkeen nään siskoa ja myöhemmin vanhaa työkaveria. Kiireinen päivä siis tulossa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pieniä asioita jotka tekevät onnelliseksi

Mummo tuli käymään osastolla, se kertoi että on syönyt melatoniinia koska on nukkunut tosi huonosti kun on ajatellut mua niin paljon, tuli vähän haikee fiilis. Kierrätin sitä osastolla ja sain siltä iiiison bubbleroomin paketin jonka olin tilannut, ai että miten paljon kaikkea ihanaa ja kivaa ja kaikki oli SOPIVIA!

Käytiin chikosissa syömässä, kävely sinne teki hyvää. Söin vatsan ihan täyteen ja otettiin vielä jälkiruokaakin. Mummo antoi mulle sen ja vaarin kihlasormuksen ja luulen, että se jää mun pikkurilliin ikuisiks ajoiks, arvostan elettä ihan suunnattomasti ja vähän liikutuinkin.

Halattiin kun mummo lähti ja sen kanssa vietetystä muutamasta tunnista tuli kyllä tosi hyvä olo, ihanaa että on mummo, mummo on ihana.

Tänään päivä on muuten ollut taas vähän kehno, heräsin viideltä ja valvoin pari tuntia, sain jossain vaiheessa tunniks unta ja tuntuu että oon viettänyt koko tunnin yksin unissani naureskellen, niin siinä käy kun näkee unta että on tuomarina seiskan kanarian saarilla järjestettävässä kim kardashianin ja beyoncen hääpukukilpailussa....

Oon hikotellut viimeset kolme päivää varmaan niin, että hikkakohtauksia tulee n. 6 päivässä, tänään mainitsin asiasta hoitajille, ja jos tää ei vähene parissa päivässä niin jutellaan lääkärille. Hikottelu on muuten erittäin ärsyttävää näin suurissa määrin.

Mä voisin yrittää pienet päiväunet, oon nukkunut aika vähän täällä osastolla enkä meinaa saada päiväuniakaan aikaseks, se on ärsyttävää, koska mä joskus nautin oikein kunnolla päiväunista :/

Loppuun muutamat kuvat, joita niin harvakseltaan lisään, lähinnä koska haluun pysyä anonyymina ainakin vielä toistaiseksi.

Mummolta saatu sormus <3

Pieni osa huonetta, oon vallottanut kaikki kaapit ja tasot... hups

Nörttipaikka sängyn vieressä

lauantai 23. elokuuta 2014

Ei kyyneliä

Eniten lähipäivinä on ahdistanut se, että itkua ei kuulu eikä näy. Ei tuu itkua vaikka väkisin yrittäisin (no sillon ei yleensä tietenkään tuu) ja silti kuitenkin itkettää ja tuntuu että pitäis saada se itku ulos.

Tänään aamulla heräsin ennen herätystä kasilta, söin hyvän aamupalan ja lähdin keskuspuistoon kävelemään keskelle metsää, olin tunnin ja ihmettelin lapsuuden maisemia, moikkailin hevosia ja istuskelin tupakalla, hikoilin ja koko lenkki kävi kunnon päälle, mutta teimpähän sen kuitenkin!

Kun tulin takasin osastolle ahdisti vietävästi, juttelin hoitajan kanssa ja se helpotti oloa, sain siltä neuvon että mun ei ehkä kannata yritää pakottaa sitä itkua, vaan se tulee sitten kun on tullakseen.

Illalla mulla on osastokaverin kanssa saunatreffit, juttuseura on tehnyt hyvää ja sauna tekee aina hyvää.

Koitan jatkuvasti keksiä itelleni tekemistä, en pysty pysähtymään. En pysty nukkumaan ees päiväunia vaikka aikasemmin ei ois ollu mikään ongelma. Oon ihan ylivirittynyt kokoajan, ehkä se on mun kehon ja mielen tapa suojella mua tulevalta itkulta ja romahtamiselta, en tiedä. Tuntuu etten tiedä mistään mitään ja silti tiedän niin paljon, jotenkin hämmentävä tää oma pää. Tiedän kuinka helppoa ois nyt vaan antaa periks ja luovuttaa, mutta mulla on nyt niin vankka usko tulevaisuuteen että en tee sitä, viimekerralla osastolla tehtiin aika paljon duunia että saatiin mun asiat reilaan, joten en tosiaan haluu nyt että kaikki menee ihan paskaks.

Oon sopinu moneks päiväks tapaamisia ystävien ja sukulaisten kanssa, helpottaa oloa tietää että mulla on niin loistava lähipiiri, siitä saa voimaa. Huomenna tulee mummo ja käydään syömässä, tekee hyvää näyttää tätä paikkaa mummolle ettei sen tarvitse ihan hirveesti huolehtia mun puolesta.

Eilen kävin muuten kotona, kotona ahdisti ihan älyttömästi, onneksi kissanhoitaja oli siivonnut pois lasinsirpaleet mitkä jäi mun jäljiltä, oli silti haikeeta haistella lakanoita jotka tuoksu ihan exältä, ja istua parvekkeella siinä missä me viimeks istuttiin kun nähtiin. En varmaan kirjottanut tänne, mutta sillä on toinen nainen. Mun ei ois tarvinnut saada tietää siitä eron jälkeen, mutta jostain syystä hän ajattelematta lainkaan aivoillaan päätti kertoa mulle, satuttaakseen ehkä vielä lisää, en tiedä. Tänään mä teen sen plusmiinuslistan ja kirjotan kirjeen jota en koskaan lähetä, mä haluun vähän jo nyt eteenpäin tässä asiassa ja nähdä, miksi ero oli oikeesti ihan hyvä juttu. Mä mietin tänään mitä mä siitä kaipaan, ja mieleen tuli "ainakin sitä tukea kun soitan sille" ja sitten mä muistin, että aina melkein kun mä soitin sille niin se oli kiireinen tai muissa maailmoissa tai tekemässä just jotain mua tärkeempää asiaa, hoksasin, että en mä saanut siitä ja meidän suhteesta sitä mitä mä suhteelta toivon, sitä toiseen huomioonottamista asioissa ja toisen huomiointia. Ehkä mä vaadin liikaa, mutta mielummin mä oon yksin näine vaatimuksineni kun ihmisen kanssa joka ei pysty tai halua antaa niin paljon kun mä tarvitsen, luotan että jossain vaiheessa eteen tulee ihminen joka siihen pystyy ja joka sitä haluaa. Kukaan ei voi sanoa että mä en olis antanut ja yrittänyt, mutta jossain vaiheessa se käy kovin yksipuoliseks jos toisella ei oo intressejä sua kohtaan niin paljoa.

Nyt mä meen vähän piikkimatolle makailemaan, viikonloput osastolla on niin tosi tylsiä ja varsinkin nyt kun haluun kokoajan muutenkin tehdä jotain. Onneks illalla pääsee kuitenkin taas saunaan, se on iso päivän pelastaja.

torstai 21. elokuuta 2014

Ahdistus

Istun laakson sairaalan pihalla kirjottamassa tätä, edessä on omenapuu, ilma on viilee ja mulla on oma rauhallinen penkki. Tänään ahdistus on ollu tosi suurta, en oo saanu käännettyä ajatuksia hetkekskään pois erosta, ja oon jopa tekstannut exälle. Heräsin myös yöllä kahdelta miettimään asioita ja pyöriskelin sängyssä. 

Toistaseks ahdistukseen mulla on auttanut puhuminen ja kirjottelu kavereiden kanssa ja raivoisa röökin vetäminen. Jos ahdistus pahenee niin oon alkanut viiltämään, pelleilemään lääkkeillä, ahdistanut exää. Yritän löytää jotain terveitä tapoja ja yks hyvä on tää päiväkirja, piikkimatto ja nähtävästi ulkona oleminen. 

Tänään päivällä on ahdistuksenhallintaryhmä johon mun on periaatteessa pakko mennä, sen jälken liikun kotiin ja saan käyttöön mm sen läppärin jota kaipaan. 

Jos joku teistä lukijoista omaa jotain tosi hyviä ahdistuksenhallintakeinoja, niin jakakaa ihmeessä, nyt niitä tarvii... 😕 

Eilen turhautti joten käytiin kaverin kanssa leffassa, kesäkaverit sai aika haikeelle mielelle mutta meidän toinen leffavalinta (fault in our stars) ois varmaan tehnyt vielä haikeemman olon 😃 

Nyt mä jatkan kävelyä, koska tää tuntuu hyvältä. 

Osastopäivä 3, taas.

Viimeyönä nukuin ku tukki, aamulla kävi labra ottamassa kokeita, kävin aamupalalla ja otin aamulääkkeet, sitten painuin takas nukkumaan ja nukuinkin kolme tuntia, hups. 

Omahoitajan kanssa puhuttiin erosta, teki tosi hyvää. Aion kirjoittaa kirjeen jota ei lähetetä, ja teen plussat ja miinukset tyyppisen listan meidän suhteesta ja siitä ihmisestä. 

Olo on aika rauhallinen, pelottaa miltä tuntuu sitten kun käyn kotona. Mietin että siitä muistuttavat jutut pitää piilottaa tai hävittää, siltä tuoksuvat lakanat pitää vaihtaa. Jossain vaiheessa poistan numeron puhelimesta, mutta en vielä, vielä ei pysty. 

Pupulandian Jenni oli kirjottanut surusta, erosta ja menetyksestä tosi hyvin, sain voimaa siitä kirjotuksesta, hienosti kirjotettu. 

En hirveesti osaston arjesta kirjottele, koska aikasemmista teksteistä löytyy tietoa ja kokemuksia ihan tarpeeksi. 

Muutaman päivän pysyn varmaan tässä erojutussa ja kirjotan ehkä pidemmin joku päivä kun saan läppärin, tällä puhelimella kirjottaminen on paskaa. 

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Huoh

Tänään mulle määrättiin hoitoryhmä, omahoitaja on tosi hyvä tyyppi. Hoitokokouksessa muutettiin vähän lääkitystä, lisättiin mm unilääkitystä aika roimasti jotta saisin nukuttua tässä tilanteessa. Masennuslääke tuplattiin. 
Sovittiin alustavasti että oon täällä kuun loppuun, jatkot on kuitenkin mun kohdalla jo tosi selvät. 

Päivällä juteltiin omahoitajan kanssa kahden. Sain viikko-ohjelman johon mun pitää täyttää mitä teen ja tein, hammaspesuista lähtien. 
Käydään tulevissa keskusteluissa läpi ahdistuksenhallintaa ja puhutaan mun ja poikaystävän erosta. 

Täällä oleminen on rauhoittanut mieltä, ei itketä jatkuvasti eikä mulla oo kokoajan puhelin kourassa valmiina soittamaan sille. Oon kuitenkin ihan äärettömän vihanen ja pettynyt, oon kokenu näitä samoja asioita joskus enkä uskonu että niitä tulee vielä. Luulin että olisin kerrankin voinut luottaa. Noh, suremalla tästä selvitään. Onneks tajusin hoitaa itseni tänne, enpä taaskaan tiedä missä olisin ilman tätä osastoa. 

tiistai 19. elokuuta 2014

Takapakkia ja huimasti

Kirjotan tätä postausta Laakson osastolta, siltä samalta osastolta missä olin vaan muutama viikko sitten. Nolottaa ja hävettää olla täällä taas, tuntuu epätodelliselta. 

Kaikki lähti eilen puhelinsoitosta poikaystävälle ja tietoon siitä että ei, me ei seurustella enään ja hei, sillä onkin joku toinen kuvioissa! 

Järjetön ahdistus, tuntui ettei saa henkeä, soitin äidille joka käski ottamaan lääkkeet ja menemään tupakalle, sanoi että tulevat hakemaan mut lohjalta. 

Soitin ystävälle ja sanoin että nyt auroraan. 

Aurorassa sain diapamia liuoksena ja heti paikan tänne osastolle. Hoitaja saattoi tänne taksilla ja se oli outoa. 

Oon herännyt kuudelta, vituttaa. Haluisin nukkua vielä, mutta en pysty. Haluisin kotiin, mutta tiedän ettei se oo paras idea nyt. Haluisin luovuttaa ja antaa kaiken olla, en tosiaankaan tiedä millä mä pääsen tästä kaikesta paskasta yli, millä mä jaksan nyt kun oon ihan oikeesti yksin? Ystävien tuki on kaikki kaikessa, mutta ei sitä silti voi vertaa poikaystävän antamaan tukeen. Tosin sen persepään on vaan hyvä olla nyt poissa mun elämästä. 

En tiedä mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tuntuu niin turhalta yrittää mitään. Huoh. 

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kun pelaaminen on ongelma

En oo koskaan myöntänyt pelaamisen olevan mulle ongelma, siellähän ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa, kielitaito paranee, on jotain tekemistä, on jokin harrastus joka on ihan vaaratonta ja kivaa.

Pelaaminen mulle on ollut niin kivaa, että useimpina päivinä kun se on aloittanut, niin sitä ei oo raaskinut lopettaakaan. 12 tuntia pelkkää pelaamista on ihan normaalia, juttelenhan mä jatkuvasti muiden ihmisten kanssa?

Nyt ensimmäistä kertaa kahdeksan vuoden jälkeen voin sanoa, että pelaaminen on mulle ongelma ja mun elämänlaatu paranee jos kykenen vähentämään pelaamista ja käyttämään aikaisemmin pelaamiseen käytetyn ajan johonkin toiseen tekemiseen. Pelaaminen tulee kuitenkin aina olemaan osa mua, mutta toivon että jossain vaiheessa opin elämään niin, että pelaaminen on vaan yks pieni osa mun elämää, eikä pakkomielle.

Palataan ajassa vähän taaksepäin, nimittäin vuoteen 2006 ja ensimmäiseen masennusjaksoon. Hyvä ystävä tarkoittaa hyvää kun ehdottaa, että kokeilisin world of warcraftia, siihen ei kauaa mennyt kun olin myyty ja asentelin peliä koneelle. Tosta joulukuusta 2006 lähti käyntiin tosi intensiivinen pelaaminen, jossain vaiheessa saatoin pitää muutaman kuukauden taukoja, mutta palasin wowin pariin aina uudestaan. Pahimillaan valvoin yöt pelaten kavereiden kanssa ja nukuin päivät, joskus mentiin pari päivää pelkästään pelaten. Kaverit ja silloinen seurustelukumppani tietenkin marmatti asiasta, mutta en välittänyt. Pelissä oli niin hauskaa!

Jossain vaiheessa, ehkä 2012 diablo kolmosen julkaisun jälkeen aloin kokeilemaan muita pelejä wowin lisäksi. On ollut aina helppoa logata peliin ja pistää ajatukset täysin siihen peliin, on saanut ainakin pelaamisen ajaks itselleen hyvän olon ja jos pelissä on mennyt hyvin niin on tuntunut että ainakin joku osa-alue elämässä sujuu. Kuitenkin mun päässä on aina paukuttanut ajatus siitä, että kaikki se aika tuhlattuna peliin ei loppupeleissä anna hirveesti oikeassa elämässä, kaikki ne kullat ja muut ei auta mua oikeassa elämässä mitenkään.

Se, että pelaa monta tuntia päivässä joka päivä ei oo mitenkään harvinaista, meitä oli tosi monta ja pelaaminen oli vähänkuin toinen elämä. Tosi monet parisuhdedraamat ja ystävädraamat kuultu ja tapaamisia peruttu pelaamisen takia.

Pelaaminen tulee monelle pakkomielteeks jota ilman ei pysty olemaan ja moni muu asia menettää merkityksen, sitä se on mullekkin ollut.



Mä oon vuosien saatossa pelannut seuraavia pelejä ihan tosi tosi toooosi monia tunteja:

- World of warcraft (Warrior -> Druidi -> Huntteri -> Monk-> Huntter)
- League of legends (http://www.lolking.net/summoner/euw/48834847)
- D3
- Hearthstone
- Skyrim

Lisäksi mulla pyörii steami auki jossa viimesimpänä oon varmaan pelannut outlastia tai dotaa.

En sano että pelaaminen on täysin negatiivinen asia, mun mielestä jos sä kykenet hoitamaan arkipäivän asiat ja työt ongelmitta ja näät ystäviä ja teet muutakin kun pelaat, niin se on ihan ok ja varmasti antaa tosi paljon.

Mä oon wowin kautta löytänyt loistavan porukan, jonka kanssa ollaan oltu tekemisissä jo kolme vuotta. Meillä on vuosittain miitti ja me nähdään muutenkin, osaa tästä porukasta voin kutsua jo ystäviksi. Mulla on myös wowin kautta löytynyt muitakin ystäviä jotka on mun elämässä ihan säännöllisesti, puhumattakaan siitä että mun poikaystävä on wowin/lolin kautta tavattu.

Jossain vaiheessa tätä masennusjaksoa mä pelasin niin, että toisella näytöllä oli peli auki ja toisella näytöllä joku sarja, tein tätä joka päivä eikä mun näin tarvinnut kohdata mitään asioita hetkeksikään.

Mä oon tässä kevään aikana lopetellut pelaamista, pelaan enään epäsäännöllisesti lolia, mutta terveissä rajoissa enkä välttämättä edes päivittäin. Ongelmaksi nyt onkin muodostunu ahdistuneisuus, kun en enään pakoile asioita peliin. Oon ahdistunut ja turhautunut ja nää tunteet on mulle ihan uusia, koska ennen oon aina vaan hypännyt peliin. Nyt mä oon kahdestaan näiden ajatuksien kanssa, mutta onneksi mulla on ystäviä joille näistä voi puhua, psykopolin hoitaja, tää blogi. Oon myös kuunnellut rentoutuspätkiä, käytän piikkimattoa ja viimesimpänä oon ruvennut lukemaan. Kirjotan tarkoituksella tän blogin lisäks myös toista päiväkirjaa että saan pidettyä ajatukset kasassa.

Tykkään edelleen nörttijutuista ja pelaamisesta enkä usko että tuun vuosikausiin lopettamaan pelaamista kokonaan ja tästä postauksesta innostuneena mä voisinkin hyppiä vähän tonne mielikuvitusmaailman puolelle ;).

perjantai 15. elokuuta 2014

Psykopolilla

Eilen oli psykopolin ensikäynti. Pohdin aamulla sängyssä että "en mee", mutta nousin ylös sängystä ja sain itseni paikalle. Odotusaulassa oli tosi paljon ihmisiä, ahdisti, raavin käsiä, jännitti.

Lääkäri oli mukava, omahoitajan oon nähnyt aikasemmin jo ja se oli edelleen ihan loistava tyyppi. Aika kesti tunnin, käytiin perusasiat läpi. Marraskuun loppuun saakka b-todistus, auttaa vähän raha-asioissa ja tässä helvetin säätämisessä. Laakson omahoitaja oli kuulemma ollut huolissaan mun pärjäämisestä, ja niin oli tää psykopolinkin omahoitaja. Sanoi, että jos syksyllä ei ala päiväsairaala niin käyn sen luona kerran viikossa aluksi koska olen kuulemma niin "rajalla" pärjäämisen kanssa ja toiveena (heidän ja tietty myös mun) on että hyvin alkanut hoito jatkuisi hyvin. Sain kehuja kun kerroin että oon mm. hoitanut itseni hammashoidon jonoon ja oon myös varannut lääkäriajan terveyskeskukseen, tuli hyvä fiilis.

Päiväsairaalaan on haastattelu 27pv, jännittää.

Kerroin mun ylivirittyneistä olotiloista ja raivokohtauksista, jouduin aika yksityiskohtasesti kertomaan ja poikaystävän riidoista ja siitä kuinka tiheesti niitä tulee. Kerroin taas että tiedostan ne tilanteet ja tiedostan että en käyttäydy normaalisti, mutta en pysty lopettamaan. Sovittiin että otan säännöllisesti päivällä tarvittaessa menevän risperdalin ja olin ihan samaa mieltä.

Pelaamisen vähentäminen on vaikuttanut ahdistukseen ja raivokohtauksiin tosi paljon, ennen oon tullut koneelle istumaan ja mennyt pelaamaan ja päivä mennyt siinä, tunteita ei oo tarvinnut käsitellä vaan niitä on voinu siirtää, nyt mä oon kasvokkain omien tunteiden kanssa eikä mulla oo pakoreittiä, eikä omia keinoja niiden hallintaan, siks oonkin (kuten jo monesti todettu) tosi tyytyväinen lääkitykseen, joka ihan selkeesti tasaa mun mielialaa niissä tilanteissa jossa menee vaan liian lujaa. Tietty ylivirittyny tila on ihan ok, saan asioita aikaseks ja pystyn touhuumaan, mutta tunnistan kyllä kun se lähtee lapasesta ja tajuun napata risperdalia ja lopetan esim. sen jatkuvan soittelun ystäville :D.

En lähdekään mökille, kaikki halvat junaliput ensviikolle on myyty. Mä ajattelin juoda huomenna kaverin kanssa vähän viiniä, ehkä käydä laulamassa karaokea jos saan alkoholin voimalla vähän innostusta pintaan, heh, kai sitä saa kerran- max parikertaa kuussa juoda itsensä humalaan?

Poikaystävä oli täällä tänään, se saapu aamukuudelta syömään mun somaceja. Meinasin sanoa sille puhelimessa että "älä tuu", mut tässä on pari päivää ehtinyt miettiä ja rauhottua, joten sen kainaloon käpertyminen teki ihan hyvää.
Vaikeeta on tämä. 


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Lonely, oh so lonely.

Masennus ja parisuhde on yhdistelmä joka ei oo siitä helpoimmasta päästä. Mä oon tänne kirjottanut muutamaan otteeseen meidän riidoista ja huonoista hetkistä, en kovin tarkasti kylläkään. Nyt ollaan tilanteessa jossa ollaan päätetty pistää pillit pussiin ja jatkaa elämää eri suuntiin. Eilen oli hirvein olo, itkin monta tuntia putkeen ja jossain vaiheessa helpotti, tänään en oo enään itkenyt paitsi nyt, tätä kirjottaessa. Ero oli mun toivomus, mutta uskoakseni kuitenkin toinen osapuoli oli samaa mieltä asiasta. Ollaan puhuttu tästä lähiaikoina monesti, ja ehkä jos tilanne olis eri, elämäntilanteet, terveydentila, vähemmän ikäeroa... you name it, niin monta asiaa jotka ei loppupeleissä sopinut yhteen.

Vaikeinta on pysyä päätöksessään, kun toista kaipaa niin helvetisti. Teen tästä vaikeeta itselleni ja toiselle kun en tiedä mitä haluan, järki tietää mutta tunteet ei.

Mutta niin, olo on pettynyt, että tässäkö tämä, eikö tää ollutkaan se mun elämäni suhde?

Tässä tilanteessa onneksi helpottaa tieto siitä, että tästä selviää, tää on koettu ennenkin, nää tunteet on tuttuja, jossain vaiheessa helpottaa. Annan itelleni luvan surra ja itkeä ja käyttäytyä hölmösti nyt hetken, jossain vaiheessa nostan katseen maasta ja jatkan elämääni eteenpäin, mutta nyt on aika surullisten kappaleiden ja pakahduttavan itkun ja koko kehossa tuntuvan säryn.

Tänään mun luona oli kaks mun hyvää ystävää, tehtiin bruchettaa, Jamien prawnpastaa ja tiramisua, tiramisua jäi niin paljon että syön sitä vaikka kuinka monta päivää vielä. Teki hyvää saada seuraa ja muuta ajateltavaa.

Kohta mä otan iltalääkkeet ja meen nukkumaan, aamulla on onneksi psykopoliaika ja illalla eräs ystävä tulee kylään, jälleen taas tekemistä ja muuta ajateltavaa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Ajatuksia

Viimeyönä näin sairaita unia ja nukuin levottomasti. Näin mm unta että mulle kasvoi penis, hah.

Unilääkkeiden kanssa nukkuminen on hassua, heräsin tänään kuudelta ja tajusin olevani ihan totaalisen pihalla ja menin vielä muutamaks tunniks takasin nukkumaan. Välillä pelottaa, että nukunko niin tiukasti että saatan pissata housuun, mutta onneks sitä ei oo tapahtunut vielä. Nukahtamiseen oon löytänyt hyvän yhdistelmän, melatonin, yks kappale 10mg tenoxia ja piikkimatto, nukahdan poikkeuksetta 15min piikkimatolla olemisen jälkeen ja viimesillä voimilla saan otettua piikkimaton pois alta. Tänään mä aion kokeilla jättää tenoxin pois, jos nukahtaisin ilman sitä. Viikonloppuna lapsenvahtina yritin nukkua pelkällä melatoniinilla, ei tullut mitään.
Otin petauspatjan pois parvekkeelta, sisällä on jo tarpeeks viilee nukkua, viimeyönä tuli jopa kylmä.
Ihanaa että kohta pystyy pitämään paksua peittoa eikä siltikään tuu kuuma. Vaikka syksy vaikuttaa mun mielialaan, niin syksy on silti mun lemppari vuodenaika, saa pukeutua vähän paksummin, ilmat on viileempiä ja jotenkin syksystä on jäänyt se "uuden alku"- fiilis, kun tuoksut ja muut tuo mieleen alkaneet koulupäivät.

Oon ottanut tavotteeksi käydä joka päivä ulkona, vaikka vaan viemässä roskia, mutta että mä lähtisin ulos asunnosta edes pieneksi hetkeksi päivittäin, opettelisin sitä lähtemistä. Oon myös pyrkinyt joka päivä näkemään jotain ystävää, tai vähintään soitellut. Yritän lähteä uimahalliin jonain päivänä, mutta tää on ehkä perus "joku päivä sitten"...

Poikaystävän kanssa ollaan taas riidelty, alkaa loppumaan usko ja en jaksa enään olla optimistinen. Tuntuu että on parempi vaan olla välittämättä joistain asioista ja siirtyä pikkuhiljaa eteenpäin, en tiedä. Hankalia nää jutut, oletin viimeviikkoisen jälkeen että räjähtävä riitely on historiaa, mutta olin väärässä. Alan olemaan hukassa tän parisuhteen kanssa, mitä tehdä kun niin moni asia ei toimi, mutta toisen kanssa haluaa olla silti? Normaalisti sä yrität selvittää niitä asioita, mutta jotenkin sekään ei vaan toimi.

Ehkä nyt on vaan vaikee vaihe.

Loppuun vielä kommentti jonka löysin imgurin etusivulta: It's crazy how much I am genuinely emotionally affected by his passing. I don't normally feel much about celebrity deaths. But this hurts.


lauantai 9. elokuuta 2014

Paljon tekemistä, mieli virkeä

Eilen mun luona oli kaveri, jonka kanssa kokkailtiin ja katottiin telkkaria. Juteltiin myös syvällisiä ja poltettiin paljon tupakkaa, teki hyvää, oli kivaa nähdä pitkästä aikaan.

Tänään oon lapsenvahtina ystävän kuusvuotiaalle. Meille on ostettu kasa herkkuja ja poitsu viihtyy angry birds go:n parissa, joten mulla on aikaa päivitellä tänne.

Oon hommannut itelleni paljon tekemistä, yritän pitää rytmit kunnossa ja mennä ja tehdä, etten vaan jää kotiin. Kaikki asiat on sinänsä nyt ihan ok, mutta ahdistaa kun pitää edelleen hakea tukea sossusta, koska sairaspäivärahan maksupäivät menee ihan päin vittua.

Oon huomannut että mun tarvii pyytää josko risperdalia sais mahdollisesti nostettua, ainakin niin että tarvittaessa voisin ottaa enempi, koska oon ruvennut välillä käymään niin ylikierroksilla ja raivoon ja kiukuttelen. Poikaystävän kanssa on onneksi mennyt hyvin, mutta me ei ihan hirveesti olla oltu tekemisissä, oon tarkotuksella ottanut vähän hajurakoa koska meidän ei tarvitse olla tekemisissä 24/7, molemmilla pitää olla omat elämät ja tehdä omia juttuja ja toista pitää myös voida ikävöidä. Mulla (tai oikeestaan meillä molemmilla) on hirveesti treenattavaa näissä asioissa, mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa. Mä oon kokenut niin paskoja juttuja ja niin on toinenkin, joten ollaan vähän.. noh.. omituisia. Mulla on muutenkin nyt hirveen vaikee ajatella asioita aina järjellä, kuten oon täällä maininnut, meen ihan tunteella eteenpäin ja se on tosi rasittavaa välillä. Toki tiedostan omaa käyttäytymistäni, mutta en osaa yksin tehdä asialle mitään, toivottavasti psykopolilta löytyy jotain vinkkejä.

Hoitopoitsun kanssa käytiin oltiin tänään pitkään ulkona, se teki hyvää. Mun pitäis enempi päästä kotoolta ulos ja käydä vaikka kävelyllä, mutta usein sitä vaan jumittuu kotiin. On niin yleistä kuulla "ootko koskaan ajatellut että tekisit.." joo, oonhan mä ajatellut että tekisin vaikka ja mitä, mutku.

Tänään aion kokeilla ekaa yötä aikoihin jolloin otan vaan melatoniinin, toivottavasti saan nukahdettua ees jossain vaiheessa. Onneks enään ei oo niin kuumakaan, niin nukkumaan meneminen ei oo niin tuskaa.

En varmaan kirjottele pariin päivään, ellei tuu jotain ihan tosi ihmeellistä, on sen verran paljon menoa lähipäivinä, mm. sisko tulee kylään, ja muutama ystävä tulee mun luo kokkailemaan ensviikon alussa, kivoja juttuja, semmosia mitä mä yritän ympärilleni kerätä :).

perjantai 8. elokuuta 2014

Faktoja laakson mielialahäiriökeskuksen vuode-osastosta

Teen postauksen josta löytyy kaikki tieto yhdestä paikasta, nyt kun näitä postauksia alkaa kertymään ja tietoa on vähän siellä sun täällä.

Eli kyseessä on laakson mielialahäiriökeskuksen avo-osasto, jossa hoitoajat on jotakuinkin 1-4vk. Osastolla on omahoitajapari, lääkäreitä, sosiaalityöntekijä yms.

Ite menin osastolle aurorasta lääkärin lähetteellä ja odotin pari viikkoa kotona (tosin se voi johtua siitä, että mulla oli tiedoissa väärä numero, oikeen numeron annon jälkeen kesti kaks päivää ennenkun kutsu kävi), jotkut on sanoneet että on ollut työn ja tuskan takana päästä osastolle, mutta mulla oli varmaan niin huono tilanne että pääsin tosi helpolla.

Huoneet on pääsääntösesti kahden hengen huoneita, on pari kolmen/neljän hengen huonetta, mutta kuulin että niissä majailee pääsääntösesti vaan kolme ihmistä neljän sijaan. Osastolla on myös ainakin yks, mutta saattaa olla kaksikin, äiti+vauvapaikkaa ja pari seurantapaikkaa jossa voidaan olla se pari yötä esim viikonlopun läpi. Huonekaverit on mietitty aika hyvin keskenään sopiviksi, ja huonettaan on pystynyt vaihtamaan jos on ollut tosi huono tilanne huonekaverin kanssa. Potilaita on kerrallaan ehkä noin 16, mutta koska osa on välillä kotilomilla niin esim. ruokailuissa harvoin näkyy yli kymmentä ihmistä kerrallaan. Porukkahan vaihtuu aika tiiviisti, koska hoitoajat on niin lyhyet.

Nyt elokuussa tuli voimaan joku uus sääntö, ettei yölomia saa enään pitää, tai vuodepaikkansa voi menettää, ite en ehtinyt olla osastolla kiellon jälkeen, joten en tiedä miten se toimii käytännössä, käsittääkseni kuitenkin päivälomilla kotona voi käydä melko vapaasti.

Omahoitaja (ainakin omalla kohdalla) kävi päivittäin kyselemässä josko mentäis juttelemaan ja tarvittaessa voi mennä kanslian ovelle koputtamaan jos haluaa juttuapua. Jos omahoitajaparista kumpikaan ei oo paikalla, niin aamupäivän aikana joku toinen työntekijä tulee morjestamaan ja kertomaan että on tänään sun omahoitaja. Kaikki hoitajat on ollu tosi symppiksiä ja ymmärtäväisiä, yhtäkään huonoa kokemusta hoitajien osalta en oo saanut (paitsi ehkä sen kerran kun hoitaja totes että mä vaan aina nukun :D), mutta osastolla ollessani juttelin muiden potilaiden kanssa ja musta tuntu että mun saama tosi hyvä hoito hoitajlta oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö, toisaalta mä olin ite hyvinkin aktiivinen välillä ja osasin hakea apua myös kansliasta josta sain aina juttuseuraa. Mua harmittaa että harva hoitaja vietti aikaa meidän kanssa, vaan hoitajat aika paljon istu toimistossa, mutta loppua kohden muistan yhden hoitajan joka ruokailuiden aikana istui aina meidän kanssa yhdessä ja se oli mukavaa.

Hoitokokous on käsittääkseni kerran viikossa, siellä paikalla on omahoitaja, lääkäri ja tarvittaessa sosiaalityöntekijä ja omaisia/läheisiä ihan sen mukaan mitä itse haluut paikalle, omaisia ei oo pakko tuoda hoitokokoukseen jos ei halua.

Ryhmiä täällä on vaikka ja mitä arkipäivisin, mutta niistä en osaa nyt kertoa sen paremmin, koska en ite ollut niistä yhtään kiinnostunut enkä niille osallistunut. Tänne kun saapuu niin jaetaan viikkoaikataulu, josta selvii millon on ryhmiä ja millon on ruokailut ja lääkkeenotot jne.

Rytmi täällä menee niin, että arkipäivisin herätys tulee käsittääkseni 7.30 (en oo varma, koska ite nukuin niin syvästi että en koskaan herännyt ekaan herätykseen) jollon hoitaja tulee huoneeseen ja huikkaa huomenet ja kehottaa aamupalalle, jos jatkat nukkumista niin tää toistuu kasilta ja viis yli kasi jne. Arkisin aamupala on 8-8.30, viikonloppusin 8-9. Aamupalalla on leipää ja päällisiä, puuroa, kiisseliä, edellispäivien jälkkäreitä, kahvia, teetä, tuoremehua.

Aamupalan jälkeen jossain vaiheessa yleensä tulee omahoitaja kyselemään kuulumisia, mutta muuten on ihan vapaata ellet osallistu ryhmiin tai lähde käymään jossain.

Lounas on muistaakseni joskus 12.30, kahvi 14.30 ja päivällinen 16.30 (voi heittää pikkasen, en muista ihan tarkkaan kun en oo oikein käynyt syömässä) ja iltapala 19.00 tai 19.30.

Osastolle saa tuoda omia ruokia, siellä on jääkaappi sitä varten, mutta jos ei ole nirso, niin osastolla ei nälkää tuu näkemään, ruoat on ihan suht hyviä.

Meno osastolla oli, niinku  oon ennenkin maininnut, niin tosi vapaata. Mä istuin yleensä läppärillä tai nukuin, iltasella kävin saunassa ja kattelin telkkaria, tupakalla tuli myös ravattua ja muiden potilaiden kanssa juteltua aika paljon.

Kaikenkaikkiaan mun mielestä laakso oli tosi hyvä paikka, jossa mua kuunneltiin tosi paljon mm. lääkityksen ja kotiinlähdön suhteen. Sosiaalityöntekijällä oli iso vaikutus siihen että mun fiilikset lähti nousuun ja sille annoin isoimmat kiitokset.

Sain myös kuulla että tuolla on päiväunikielto, ja osaston vaatteissa ei sais lähteä ulos tupakalle, mutta en tiedä johtuko mun huonen paikasta (lähellä ulko-ovea, kaukana kansliasta) niin multa päiväunia ei kielletty ja pukeutumiseen ei puututtu, lucky me.

Lopuksi vielä linkki esitteeseen; http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/132b9c004aead992836f8f7ee4141bc3/avo-osaston_esite.pdf?MOD=AJPERES&CACHEID=132b9c004aead992836f8f7ee4141bc3




keskiviikko 6. elokuuta 2014

Epävakaa mieli

Tässä parissa päivässä oon ehtinyt jo vaikka ja mitä. Erottiin poikaystävän kanssa, mutta illalla molempien mieli oli muuttunut ja se ajoi yöllä mun luo; perusmeininkiä, mä käyn välillä niin ylikierroksilla että ei oo tosikaan. Sovittiin että tästä lähtien kun mulla lähtee menemään yli, se muistuttaa mua mun lääkkeestä, otan sen, ja jutellaan tunnin päästä uudestaan.

Aamulla käytiin kävelemässä rannalla ja syömässä. Kotona oon siivonnut ihan älyttömästi, saanut toisen tietokoneen telkkariin kiinni, pessyt pyykkiä, käynyt kaupassa ja tehnyt ruokaa. Tänään sain varattua kauan roikkuneen ajan hammashoitoon ja lääkärille kuukautisasioista jne. joita en ottanut laaksossa puheeksi, koska ne ei mun mielestä ollut niin akuuttia kuitenkaan. Soitin myös ulosottoon ja lähettelin sähköposteja.
Jossain vaiheessa olin tunnin sisään soittanut kaverille viitisen kertaa, ja se muistutti mua ottamaan lääkettä ja nyt pari tuntia myöhemmin olo on hyvä, en käy ihan niin hirveesti ylikierroksilla.

Soittelin psykopolin vastuuhoitajalle joka olikin tänään jo lähettänyt mulle ensitapaamisajan, joten hoitokontaktit on kunnossa nyt.

Oon myös, kuten ylempänä mainitsin, jutellut kavereiden ja äidin kanssa paljon puhelimessa.

Tämmöset pyrähdykset kun saa kunnolla aikaan asioita on ihan hyviä, mutta pitää varoa ettei lähde käsistä ja tuu rytinällä alas.

Niinpä mä nyt meen juomaan paljon vettä (koska KUUMUUS) ja meen sohvalle hetkeks makoilemaan, adios!

maanantai 4. elokuuta 2014

Takapakkia

Söin tänään puoli purkillista unilääkkeitä, jotka oksensin pois hetken päästä. Oon idiootti, urpo, tyhmä!

Tänään on ollut niin paha ahdistus, ollaan riidelty poikaystävän kanssa monta tuntia putkeen, huomaan että päässä napsahtaa mutta en voi estää sen tapahtumista. Viiltelen reisiä ja käsiä kuten mikäkin teini ja itken elämää. 

Nyt iltaa kohden olo on helpottanut, oon ottanut lääkettä ahdistukseen sopivan verran, ja onneks mun lääkkeet toimii hyvin. 

Sain aamupäivällä puhelun että se päiväsairaala alkaa vasta joskus syyskuussa, se osaltaan vaikutti tähän ahdistukseen ja vittumaiseen pahaan oloon. Mun pitäis saada aika psykopolilta suhteellisen nopeesti, mutta oletan että siinä tulee jotain häikkää, kuten kaikessa aina, huoh. 

Huh mikä päivä. Näin sitä mieli vaihtelee hyvästä helvetin huonoon ja takasin taas "ihan ok" oloihin. En tunne itseäni 26-vuotiaaksi, vaan lähinnä 15- vuotiaaks teiniks :(. 

No, huonoja päiviä tulee ja menee, äsken kävin kaupassa ostamassa tupakkaa, kohta otan iltalääkkeet ja painun nukkumaan, palaan varmaan huomenna taas pidemmän tekstin kera. 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Terveydenhuolto ja masennus

Rikas nainen jos olisin, niin hoidattaisin itseäni yksityisellä puolella, rikas en kuitenkaan ole, joten kokemusta julkiselta puolelta on vaikka ja kuinka. Tää postaus kertoo mun omista kokemuksista masennuksen hoidosta julkisella puolella, mutta koska yks masennusjakso asettuu aikaan jolloin kävin helsingin kaupungin työterveyshuollossa, niin kerron myös siitäkin (kolmatta sektoria sivutaan myös vähän). Muistakaa, että asiat ei etene kaikilla samalla tavalla ja paljolti osallisena oman hoidon onnistumiseen on onni, oma tahto ja muut ulkopuoliset tekijät.

Tästä tulee tosi pitkä teksti, papukaijamerkki niille jotka tän oikeesti lukee, mutta nää oli asioita joita mun pitää kirjottaa ja julkasta että voin päästää näistä irti.




Käyn järjestyksessä nää mun masennusjaksot aloittaen ensimmäisestä:

Ensimmäisen masennusjakson aikoihin opiskelin ammattikoulussa ja hain aika nopeesti apua kuraattorilta, joka onneksi sattu olemaan tosi sympaattinen tyyppi. Kuraattori patisti mut terveydenhoitajalle, joka taas varasi mulle lääkäriajan, koska tästä on jo vuosia aikaa, niin en muista yhtään kuinka kauan jouduin odottamaan lääkärin tapaamista. Kun pääsin tapaamaan lääkäriä olin tosi huonossa jamassa ja lääkäri keskitty tapaamisessa täysin epäolennaisiin asioihin, mm. kommentoimalla mun painoa, muistan saaneeni kovan itkukohtauksen ja lääkärin kutsuneen kuraattorin paikalle, samalla se kirjotti mulle elämäni ensimmäisen masennuslääkkeen ja puol vuotta sairaslomaa, tosta noin vaan, ekassa tapaamisessa. Keskeytin koulun ja koska sairasloma oli noin kamalan pitkä enkä kyenny pitämään kontakteja niin en yhtään tiedä missä vaiheessa tapasin lääkäriä uudelleen, keskeytyksen aikana olin kuraattorin kanssa tekemisissä sähköpostitse ja puhelimitse mikä oli tosi hyvä juttu, kävin myös pari kertaa tapaamassa sitä. Kuraattori ois tullut kotiin käymään, jos en ois kyennyt käymään sen luona paikan päällä, mikä oli myös tosi hyvä juttu. Yhden kerran mulla oli niin paha ahdistus, että se käski mun soittaa kriisipäivystykseen ja pyytää niitä käymään, ne tulivat, juttelivat mun kanssa ja muistan toisen työntekijän tokaisseen lopuksi että "eihän tämä nyt varsinaisesti ollut kriisi" ja se on jäänyt mun mieleen tosi elävästi.


Noihin samoihin aikoihin ahdistuksen pahentuessa söin yhtenä iltana exän unilääkkeitä pikkuhiljaa, tarkotuksena katsoa kuinka monta mä pystyn syömään ennenkun mä nukahdan. Jossain vaiheessa kirjotin netin kautta pitkähkön viestin kaverille ja se sattui vielä olemaan hereillä ja lukeneensa sen. Muistan äidin soittaneen ja ilmottaneen että on tilannut mulle ambulanssin, ambulanssista soitettiin ja kysyttiin pystynkö avaamaan oven, pystyin. Terveyskeskuspäivystykseen yöksi, yön aikana juttelin yhden hoitajan kanssa kerran, aamulla tapasin psykiatrin ja vakuuttelin kaiken olevan ok. Sain lähetteen psykpolin akuuttityöryhmään ja sitten mut päästettiin kotiin. Muistan kävelleeni kolmen kilometrin matkan päivystyksestä silloseen kotiini naurettavat vaatteet päälläni ja miettineeni että mistään ei tuu mitään. Akuuttityöryhmästä ne kai yrittivät soitella ja jättivät viestiä että soittasin. Olin niin omissa maailmoissani mökkiytyneenä, että en jaksanut vastata, jossain vaiheessa ne jätti mut rauhaan.


Jossain vaiheessa, ehkä vuoden sairasloman jälkeen (sairasloma oli katkonainen, koska vaihdoin aina lääkäriä ja välillä olin toimeentulotuella) en ollut edelleenkään syönyt mulle määrättyjä lääkkeitä tai pitänyt kiinni hoitokontakteista, koska en vaan pystynyt enkä jaksanut, mulle tuli tosi paha flunssa ja jouduin terveysasemalle jossa lääkäri otti puheeks mun masennuksen ja varasi mulle uuden ajan. En olis sillon ite maininnut aiheesta mitään, mutta tietenkin se oli kurkannut viimesimpiä tekstejä. Kävin lääkärin luona pariin otteeseen jonka jälkeen se teki mulle lähetteen psykopolille, mulla on se teksti edelleen olemassa ja kiinnitän tänäkin päivänä huomiota lauseeseen "vaikuttaa jotenkin liiankin rauhallisen oloiselta potilaan kuvatessaan kovin huolestuttavaa elämäntilannettaan".


En edelleenkään syönyt lääkkeitä ja psykopolilla kävin kerran tai pari, koulu ja kuraattori jäi taakse, en hakenut enään apua psykopolilta ja peruin ajat, elin toimeentulotuella eikä multa vaadittu mitään.


Tässä tosi tiivistettynä mun kokemukset ekan masennusjakson ajalta, näin jälkikäteen ajateltuna mut ois pitänyt pistää johonkin laitokseen hoitoon, koska parin vuoden ajan peruin melkein kaikki sovitut tapaamiset ja menot enkä syönyt lääkkeitä tai pitänyt mitään hoitokontakteja yllä, plus mulla oli itsemurhayritys, jotenkin käsittämätöntä että mä sillon n. 18 vuotiaana jäin noinkin yksin. En myöskään ymmärrä mun puolenvuoden sairaslomakönttää, joka ei nykyään enään tuu kuuloonkaan käsittääkseni ainakaan masennuksen alkuvaiheessa. Jos joku ihmettelee miten siitä selvisin, niin parin vuoden sairastelun jälkeen moni asia loksahti elämässä paikoilleen ja jaksoin hakea töitä, kyseisessä työpaikassa viihdyinkin sitten yli neljä vuotta vuoden kesään saakka :).


Toka masennusjakso sattui pari vuotta sitten, huomasin että saikuttelin töistä millon mistäkin syystä ja olin ihan poikki. Syksyt on aina mulle hankalia, mutta jotenkin nyt vielä enempi. Menin ensin yleiselle puolelle terveysasemalle, koska en halunnut työterveyshuollon tietävän mun masennuksesta koska en ollut vakinaistettu ja ajattelin jotenkin että se vois vaikuttaa jos asiaa alettais tarkemmin tutkimaan työterveyshuollossa.


Mun ensimmäinen lääkärikäynti terveysasemalla oli kamala, lääkäri oli vanha venäläinen nainen, joka puhui hyvin huonosti suomea. Sain viikon sairaslomaa ja VIIKON KUURIN masennuslääkkeitä, aivan käsittämätöntä. En jaksanut väittää vastaan, en jaksanu tehdä yhtään mitään. Viikon jälkeen olo oli tietenkin samanlainen, varasin toiselle lääkärille ajan ja sain hyvän mieslääkärin joka puhui astetta paremmin suomea kuin edellinen hoitaja, mutta sain taas ehkä vaan kahden viikon sairasloman ja lääkkeitä lisää, en saanut edes aikaa psykiatriselle sairaanhoitajalle tai jatkoaikaa lääkäriin. Ravasin kuitenkin lääkärissä aina välillä koska samoihin aikoihin tuli vatsavaivoja joihin ei löytynyt mitään selitystä, en jaksanut käydä tarkemmissa tutkimuksissa, halusin vaan sairaslomaa että voin levätä. Jätin taas lääkkeet syömättä mutta töiden takia hoitokontakti piti pitää. Vaihdoin jossain vaiheessa työterveyshuoltoon, koska huomasin että terveysasemalla mua ei oteta vakavasti enkä jaksanut jutella venäläisten lääkäreiden kanssa enään.  Mulla sattui työterveyshuollossa aivan loistava lääkäri, jonka kanssa tehtiin hyvät suunnitelmat ja sain 3kk sairaslomaa ja olisin päässyt osasairaspäivärahalla sairasloman jälkeen takaisin töihin. Työterveyshuolto on selkeesti panostanut masennuksen hoitoon, koska vaikka ja mitä kotitehtäviä ja lippujalappusia sieltä tuli, sekä selkeet ajat seuraaviin tapaamisiin. Jätin kolmen kuukauden jälkeen lääkkeet ja hoidon kesken ja palasin täyspäiväsenä töihin ajatellen että kaikki on ihan fine.


Kaikki olikin tavallaan ihan fine, mutta masennus kurkkaili aina olkapäällä vähän väliä ja saikuttelin miten sattui ja vatsavaivat paheni.


Viime vuoden syksyllä alkoi tämä nykyinen masennusjakso ja olin käynyt kesällä työterveyshuollossa jossa lääkäri jo sillon näki että kaikki ei oo kunnossa, mutta sain silti paperin jossa mun terveydentilaa pidettiin työhön sopivana, mieleen jäi kuitenkin lääkärin lause "miks sä et pidä itsestäs yhtään huolta?"- kommentti ja sen ihmetykset viimekertasen masennusjakson hoidon keskeyttämisestä.


Noh, koska työterveyshuollossa oli ollut niin hyvää hoitoa, niin syksyllä varasin sinne ajan. Päädyin terveydenhoitajalle jonka luona tapahtunut käynti oli ihan järkyttävän hirvee ja jos mulla ois ollut enempi voimavaroja niin olisin tehnyt siitä valituksen. Kirjotin privaattiin päiväkirjaan postauksen, ja copypasteen sen tähän suoraan:


Soitin aamulla parin tunnin yöunien jälkeen työterveyshuoltoon, koska siellä mut on aina otettu näissä asioissa vakavasti ja siellä on musta varmaan hyvät tekstit olemassa. Yritettiin etsiä mulle lääkäriaikaa, mutta sovittiin että meen ensin sairaanhoitajalle ja katsotaan sitten. Tässä vaiheessa haluun mainita, että näin tää on toiminu ennenkin, ensin sairaanhoitajalle josta saa tarvittaessa akuuttiajan lääkärille tai lääkäriajan ainakin niin, että sairasloma riittää siihen saakka. 

Sairaanhoitaja huhuilee mut luokseen vähän myöhässä, on kuulemma juuri puhunut puhelimessa ja pahoittelee että on myöhässä. "Sulla on joku akuutti kriisi?" se kysyy, ja mä sanon että no öö ei nyt varsinaisesti ja alan kertomaan mikä mättää, mainitsen siitä että en saa nukutuksi ja mun pää on kipeenä ja oon niin väsynyt että en saa nyt aikaseks mitään ja mua ei tällä hetkellä kiinnosta enään edes yrittää jaksaa koulujuttuja yms. 

Se keskustelu lähtee tän jälkeen mun mielestä heti ihan sivuraiteille, se mainitsee että mun ei pitäis olla työterveyshuollossa, vaan mun pitäis mennä kouluun, että nää mun ongelmat ei kuulu tänne koska mun huolet on kouluhuolia. Mä nyökyttelen ja sanon että joo, okei joo, oon oppisopimuksella niin en tiennyt. Se sanoo että mun pitää nyt järjestää kouluhommat kuntoon, mä sanon siihen että niin pitäis, mutta oon loppu ja siksi oon pyytämässä apua. Se sanoo ettei täällä kukaan pysty auttamaan tommosiin ongelmiin, että mun pitää mennä kuraattorille. Sanoo myös ettei itseasiassa tiedä onko mulla oikeutta kouluterveydenhuoltoon, koska oon oppisopimusopiskelija. Sitten se alkaa käymään läpi mun tekstejä "joo sulla on kyllä aika paljon poissaoloja" "joo, niin on" "et oo peruuttanu aina jos et oo päässy, tässä kuussa tuli voimaan sellanen juttu että saat sitten laskun jos seuraavalla kerralla jätät tulematta" "joo, ymmärrän, mutta sä et nyt ymmärrä että tää saarnaaminen ei helpota tätä tilannetta nyt yhtään eikä oo pääpointti tässä". 

Tässä välissä jossain se sanoo ainoon järkevän kommentin siitä, kuinka musta ei koskaan tule yhteiskuntakelpoista jos en hoida tätä masennusta kunnolla ja säilytä hoitokontakteja. Jossain vaiheessa se myös sanoi että "et sä voi opiskella tällä alalla tai tulla hoitajaksi jos sä et jaksa ja oot jatkuvasti väsynyt, enhän mäkään voi tulla töihin ihan löysänä ja väsyneenä, ei tää ehkä ole sun ala, kyllähän sä hoitajana ymmärrät". 

Sitten se sanoi että "aika alkaa nyt kyllä loppumaan, täytä vielä tää masennustesti" täytin sen kiireisenä koska vitutti niin paljon tässä vaiheessa "joo, keskivaikea masennus, mä annan sulle nyt kaks päivää sairaslomaa ja  lääkäriaika 8.11" sitten mä kysyin siltä että "mitä mä teen sillä välillä? Mä en saa nukuttua ja mulla on pää kokoajan kipee" johon se toteaa "voi herranjumala, sä oot ollut täällä 45minuuttia ja tuolla on jo seuraava tulossa sisään, tää ei ollu nyt yhtään oikee aika kyllä sulle" johon mä totean, että "mulle sanottiin puhelimessa että mä tulisin sairaanhoitajalle ensin ja katotaan sitten jatkot?" johon se naurahtaa ja sanoo että "no ei todellakaan ole voitu sanoa, kyllä minä tiedän miten nää asiat siellä hoituu, ei ole mahdollista että on sellaista luvattu" johon sanon että "en mä täällä ole sun kiusana, mä vaan haluan nyt tietää että mitä mä teen kun en töihinkään kykene" ja tässä vaiheessa oon jo itkeny silmät päästäni ja se toteaa "jos sulla on oikeesti noin paha olla, niin soita 10023 tai mene päivystykseen tai omalle terveysasemalle" ja sitten mä sanon että "sä oot oikeesti tosi ilkee ja ivallinen ihminen" johon se sanoo että "joo, no niin varmasti". 

Lopulta mä sanon sille että "anna se sairaslomatodistus vaan, mä etsin apua jotain muuta reittiä pitkin" johon se sanoo että "mä annan sulle kolme päivää sairaslomaa, eli sulla on kolmepäivää hoitaa tää asia". En kiittänyt kun lähdin. 



Yllättäen tän jälkeen haistatin vitut työterveyshuollolle, koska tosta käynnistä jäi ihan kamala maku suuhun. Olin tän käynnin jälkeen n. 2kk ilman mitään hoitokontaktia tai sairaslomia ja elin mm. veronpalautuksilla ja lopputilillä, mä uskon että jos tää terveydenhoitaja/sairaanhoitaja ois ottanut mut tosissaan, niin tilanne mun kohdalla ois nyt paljon parempi. 

Terveyskeskukseen pääsin tammikuussa, tai sain aikaiseksi. Kävin hyvällä terveydenhoitajalla joka kirjas tosi pitkän tekstin mun tilanteesta ja varas seuraavalle päivälle lääkäriajan. Lääkäriaika oli akuutti, lääkäri taas venäläinen, mutta puhui tosi hyvin suomea (mulle varsinkin masennuksen hoidossa tärkeintä on yhteinen kieli ja empaattisuus), se antoi sairaslomaa kuukauden, soittopyynnön psykiatriselle sairaanhoitajalle, laittoi lääkityksen kuntoon. Psykiatrinen sairaanhoitaja soitti muistaakseni seuraavana päivänä ja sovittiin aika seuraavalle viikolle. Sairaanhoitajan luona oli aikaa ehkä max. puol tuntia, täytin masennuskaavakkeen ja muita kaavakkeita (ahdistus ja alkoholinkäyttö) ja varattiin uusi lääkäriaika ja juteltiin lääkityksestä ja sivuvaikutuksista ja unirytmistä ja unilääkkeiden tarpeellisuudesta. Kävin lääkärin luona, sain lisää sairaslomaa, viilattiin lääkkeitä, katottiin labroja. Jossain vaiheessa taas sairaanhoitajalle juttelemaan, josta päälimmäisenä jäi mieleen "kiva kun sulla on kissoja"- tyyppiset keskustelut, jotka ei mitenkään ollu mun elämäntilanteessa tarpeeks, ymmärrän että psyk. sh on ehkä jossain toisenlaisessa kriisitilanteessa riittävä apu, mutta pahasti masentuneelle ei kyllä ole. 

Multa oli sairasloma loppumassa ja olin kaverin avulla hädintuskin päässyt labraan ottamaan labrakokeet, soitin sairaanhoitajalle ja kysyin mitä teen, varataanko lääkäriaika jotta saan sairaslomaa lisää. Hän lupasi konsultoida lääkäri ja niin tekikin; sanoi että "tule parin viikon päästä mun ajalle ja katotaan sitten lääkäriaika, lääkäri lupasi kirjottaa takautuvasti sairaslomaa", olin että ok, hyvä juttu, ei tarvitse mennä akuuttiajalla lääkärille hakemaan sairaslomaan jatkoa seuraavana päivänä. 

Kahden viikon päästä selvis, että konsultoitu lääkäri oli lomalla, ja sairaanhoitaja laittoi mulle ajan jollekkin toiselle lääkärille seuraavana päivänä. Kyseessä oli akuuttiaika, ja lääkäri ei tienyt musta tai sairaanhoitajan konsultoiman lääkärin lupauksesta kirjottaa sairaslomaa takautuvasti, joten tietenkään en saanut sairaslomaa takautuvasti. Sain uuden lääkäriajan viikon päähän jollon kirjotettaisiin b-todistus. Ainiin, kyseessä oli lääkäri joka pyysi mut nimellä huoneeseensa, ovella ei edes katsonut silmiin tai tervehtinyt, huonosti suomea puhuva venäläislääkäri ja kiireinen sellanen, taas yks lääkäri joka tiennyt masentuneen hoidosta vittuakaan. 

Mietin, että oon rahajuttujen suhteen ihan totaalisen kusessa, seuraavaan lääkäriaikaan mennessä ois mennyt kolme viikkoa ilman sairaslomaa, eikä tietoa mistä mä saisin rahaa. Masentuneena asioita ei oikeesti kykene hoitamaan kunnolla, mutta nyt kyse ei ollu ollenkaan mun omasta mokasta, ja vitutti tosi rankasti. Laitoin sossuun paperit, ja sieltä päätöksen teko kesti yli kaks viikkoa, vaikka olin lähettänyt kaikki liitteet ja soitellut perään. B-todistus lääkäriltä piti tulla alle viikossa ja odotin sitä yli kaks viikkoa. Ainut taho joka tässä vaiheessa hoiti hommat kivasti oli kela, joka lupasi käsittelyajaksi alle viikon, ja piti tän lupauksen. 

Näistä on nyt muutama kuukaus aikaa, b-todistuksen kirjottamisen jälkeen en mennyt enään lääkäriin enkä labroihin, raha-asiat kusi ja jatkoi kusemista ton jälkeen ja kaikki meni paskaksi. 

Onneksi olin kuitenkin sen verran järjissäni että menin sinne auroran päivystykseen ja nyt ollaan tässä. 

Oon huomannut masennuksen kanssa sen, että mitä vanhempi lääkäri/terveydenhoitaja/sairaanhoitaja, niin sitä huonompaa hoitoa oon saanut ja voi että kuinka monta kertaa mua on syyllistetty siitä että oon vaan laiska ja kokoahan ittes nyt. Nuoret hoitajat on olleet poikkeuksetta upeita ja tosi hyviä, terveysaseman terveydenhoitaja antoi tammikuussa paljon esitteitä ja mm. auroran päivystyksen numeron ja kehoitti soittamaan sinne heti jos siltä tuntuu, mun mielestä esim. auroran numeron anto pitäis olla ihan peruskauraa, eikä joku ylimääräinen lisä jonka saa vaan hoitajalta joka oikeesti välittää ja haluu antaa ekstraa. 

Oon joutunut tässä nykysessä masennusjaksossa taistelemaan itelleni hoitoa, ja onneks oon sitä saanutkin. Moni asia hoidossa on mennyt parempaan suuntaan vuosien saatossa, esim. en oo kertaakaan saanut yli 2kk sairaslomaa, mikä on mun mielestä ihan loistava juttu, ettei käy niin että totaalisesti vaan mökkiytyy kotiinsa. 

Toisaalta mä taas toivoisin että työntekijät osais monipuolisemmin käyttää esim. kolmannen sektorin palveluita masennuksen hoidossa ja osais ehdottaa niitä potilaalle, plus tiedän että labrakokeet on mahdollista tulla ottamaan kotoolta, lääkäriajan voi saada vaikka netin kautta, netissä on olemassa mm. masennukseen hoitoon tehty ohjelma johon saa lähetteen terveyskeskuslääkäriltä, asioita voitais masentuneelle helpottaa jos huomataan, että tilanne on se, että nyt ei vaan oikeesti pysty tai jää hoitamatta ja jos jää hoitamatta, niin huomata se, ja arvioida onko avohoito riittävää vai ei. 

Mutta niin, onneksi on aurora, aurora josta saa ihan huippua hoitoa (vaikkakin ne lääkärit...) ja jossa sua ei varmasti syyllistetä, kiitos auroran päivystykselle <3.