Happy

Kävin äsken kävelemässä ulkona, jotta saisin paremmin unta ja jotta voisin paremmin ja päläpälä, kyllä te tiedätte. Oon ylpee itestäni. Hoidin samalla lapun kiinteistöhuoltoon parveketakuusta ja vein roskat, kotiintullessa hoidin asumistuen tarkastuksen kelan kautta ja vähän salaisesti vilkuilin sairaspäivärahan määrää, ja tällä hetkellä siellä lukee että täydet ois maksettu suoraan mulle, mutta pessimisti mussa odottaa vielä sitä että huomaan rahojen menneen sossuun takautuvasti, no, huomenna se nähdään.

En kirjottanut tänne mun synttäreistä, täytin torstaina 27 ja sain kuulla että mulle on järkätty jotain synttärimeininkiä, tiesin ainoastaan että mun pitää olla rautatientorilla 14.30 perjantaina, ja loput selviää sitten. Painotettiin tulemaan meikattuna ja nättinä, tai muuten mua kuulemma vituttais.

Paikalla oli yks mun parhaista ystävistä, joka ojens mulle fault in our stars kirjan jonka välissä oli 60e, leffaliput ja kirje:

Ihmettelin miks kirje oli kirjotettu noin hassusti, että "voitte aloittaa" jne. Lopulta ystävä sanoi että "kohta tulee juna tampereelta ja siellä kyydissä on joku jonka oot halunnut tavata".

Oon siis jokunen aika sitten tutustunut henkilöön T tinderin (:D) kautta ja ollaan oltu aika tiiviisti tekemisissä, tää mun ystävä oli sitten etsinyt kyseisen henkilön käsiinsä ja järjestänyt kaiken tän jo pari viikkoa sitten.

Ihana yllätys! Olin tietysti hetken ihan hämmentynyt että mitä helvettiä tapahtuu ja jännitin, mutta lopulta ilta oli oikein ihana ja tindertreffit (:D) ja synttäripäivä tosi onnistuneet.

Oon tässä parin viikon aikana huomannut oikein urakalla miten ihania ystäviä mulla on, välillä sitä tulee sokeeksi ja kun nyt oon ollutkin aika "minäminä" niin sitä ei oo tajunnut, että oikeesti on semmosia ihmisiä joiden kanssa asioista voi puhua oikeilla nimillä, ja jotka on oikeesti avuksi. Ystäväpariskunta on ihana esimerkki, että sain olla viikon siellä lataamassa akkuja eikä tarvinnut selitellä tai kuulla saarnausta. Myös mun luona siivonnut ystävä ja tekstittelyt sen kanssa on olleet ihania, sekä se ystävä joka kävi täällä tekemässä meille syömistä ja jonka kanssa juteltiin, KIITOS teille <3<3

Nyt mun pitäis vielä saada unirytmi kuntoon, mutta ehkä tää 03-12 ei oo ihan niin hiiiiirveen paha, mutta pari tuntia sais kyllä heittää parempaan suuntaan. Noh, katsotaan jos pääsisin kohta jo sänkyyn.

Hyvin menee

Oon ollut vähän hiljaisempi, kun nyt on hyvä kausi menossa, joten tarvetta kirjottamisellekaan ei oikein oo.

Oon kuitenkin nyt takaisin kotona. Siivosin täällä kaaoksen pois ja nyt nautin täällä olemisesta. Oon jaksanut käydä kaupassa ja muutenkin ulkona kävelemässä, kissatkin on saanut normaalia enempi huomiota.

Oon parin viikon aikana saanut vähennettyä lääkitystä hyvin. Risperdalia mulla meni aikasemmin kolme kertaa päivässä, lopulta enään vaan yks kerta illalla, sen mä lopetin kokonaan kuten tarkotus olikin, että jossain vaiheessa sen voi lopettaa. En myöskään oo syönyt tarvittavia lääkkeitä (atarax ja ketipinor) koska ei oo ollut ollenkaan tarvetta. Somac meni närästykseen aikasemmin, mutta oon sen lopettanut myös koska on tuntunut turhalta. Lisäksi mä oon myös luopunut melkein kokonaan imovanen käytöstä, ja nukahdan hyvin kahdella melatoniinilla. Yhteenvetona mulla on siis masennuslääke (paroksetiini) ja melatoniinit enään aktiivisessa käytössä ja musta tuntuu että näin on hyvä jos pää pysyy näin kunnossa mitä se nyt on ollut.

Koitan tämmösten hyvien hetkien koittaessa hoitaa kaikki käytännönasiat kuntoon jotta perusasiat elämässä pyörii myös sillon kun menee huonosti. Alan pikkuhiljaa tunnistamaan miten aaltomaisesti tää homma toimii ja toisaalta taas miten pienestä mä saatan romahtaa ihan kunnolla. Mut hei, ehkä mä en romahdakkaan! Who knows.

Fiiliksiä

Oon täällä ystäväpariskunnan luona, tää on tehnyt ihan hyvää. Oon käynyt saunassa, nukkunut ja silitellyt kissanpentuja, noi pennut on niin söpöjä! 

Oon alkanut tutustumaan kunnolla mindfulnessiin ja löysin pari tosi hyvää appsia puhelimeen (oiva ja smiling mind), vähän on vaan hankalaa vielä ja meinaan nukahtaa harjotusten aikana joka kerta. 

En saanut aikaseks mennä sossuun tai psykopolille, mutta psykopolin hoitajan kanssa puhuttiin sitten puhelimessa, sen mielestä on älyttömän hyvä idea että lähden mökille ja siitä tuli hyvä fiilis. Puhuttiin myös siitä josko yrittäisin mahdollisesti joskus uudestaan sitä päiväsairaalaa, sitten kun mulla on voimia siihen. Nyt mä tiedän kuitenkin mitä se päiväsairaala on ja sinne joskus uudestaan palaaminen ja siihen motivoituminen voi olla erillaista seuraavalla kerralla. 

Fiilikset on ihan ok. Väsynyt mä oon ja kun seuraa kahta tervettä ihmistä ja niiden arkea niin tulee vaan fiilis että "tohon mäkin pystyn, someday!" Ja se on  jo jotain se. 

Aikaansaamattomuus

Mulla ois tänään sossuaika jonne en oo menossa, päätin sen jo aamulla kun herätyskello soi, että en mene. Koitan miettiä mikä tän tekee, tän fiiliksen että en vaan saa aikaseks.

Mun pitäis mennä suihkuun; en jaksa, mun pitäis lähteä ulos asunnosta, viedä roskat, kävellä metroasemalle, hypätä metroon, matkustaa, odottaa odotustilassa, jutella sossun kanssa aiheesta josta en halua puhua, matkustaa takaisin kotiin.

En vaan mene, en tee. Ihan ku olisin jotenkin lukossa, että on joku asia vaan josta mä en päässäni pääse yli, että lähde nyt ja mee, sun olosta tulee parempi, ja sit mä vaan loppuun saakka väitän vastaan että EN MENE.

Joten teen asiasta hankalampaa, en mene vaan juttelen huomenna psykopolilla aiheesta, kun niillä on oma sosiaalityöntekijä siellä.

Meinasin myös siirtää ystäväpariskunnalle lähtöä tänään, että olisin lähtenytkin vasta huomenna. Huomenna olisin varmaan siirtänyt taas eteenpäin keskiviikkoon jne. Mutta niin, tänään mennään ja se on ehkä ihan hyvä. Illalla tyttöjen kanssa meillä on myös kokkikerho, onkohan kukaan miettinyt reseptejä? Mä en ainakaan ole.

Eilen oli taas vähän haikee olo, raastaa niin paljon kun vieressä ei ole toista joka tuhisis ja jonka kainaloon vois mennä. On ollut kamalan yksinäinen olo, vaikka yksin en ookkaan ollut. On kuitenkin tiettyjä asioita mitä ainoastaan seurustelukumppani voi sulle antaa ja niitä pieniä asioita mulla on ihan hirveen ikävä. Viimeyönä näin taas unta exästä, että tekstailin sille että "jos et tuu mun luo nyt yöks niin en enään ikinä ota suhun yhteyttä", huoh, onneks se oli pelkkää unta. Mä en ikävöi sitä ihmistä, mutta mä ikävöin niitä asioita ja juttuja.

Sain muuten soiton auroran fysioterapiasta, kerroin että oon lähdössä mökille, joten sovittiin että katsellaan marraskuussa sitä fysioterapiaa uudestaan. Käsittääkseni jotain ahdistusjuttuja me käsitellään siellä.

Tänään on tosiaan vähän huonompi päivä, mutta tiedän että iltaa kohden se helpottaa ja tiedän että tää olo johtuu nyt siitä etten oo taas jaksanut käydä pariin päivään suihkussa ja siitä etten hoida sitä sossujuttua. Kohta mä syön, siivoon vähän, käyn suihkussa, pakkaan loput kamat ja jos ehdin niin pelailen ihan pienen hetken.

Odotan ihan positiivisin fiiliksen tulevaa kuukautta, kaikkea kivaa on tiedossa :)

Hyvät olot

Näin ne mielialat vaihtelee, tunnista tuntiin, päivästä päivään. Tänään ja eilen on ollut hyvät päivät, mulla on ollut pari kaveria täällä, ollaan kateltu telkkaria, kokattu pitsaa, syöty ja juteltu paskaa, on ollut mukavaa.

Exä soitti eilen yöllä, vitutti tavallaan, miks sen piti soittaa just nyt kun mä olin nähnty siitä unta ja se oli pyöriny mun mielessä. Mulla ei ollut sen numeroa enään tallessa, mutta tunnistin sen silti ja vastasin. "Halusin tietää onko sulla kaikki hyvin", toisaalta mukava tietää että se ajattelee mua ja sitä miten mä voin.

Näin taas painajaisia, olin entisten työkavereiden kanssa osastolla ja yhtä työkaveria oltiin viemässä suljetulle. Tuntuu että nään ihan joka yö nykyään unta siitä että oon jossain osastolla, helvetti sentäs.

Tänään ollaan taas vaan löhöilty ja samalla meinigillä jatkuu, ihan mukavaa :)

Fiilikset on siis tosiaan ok, ei mulla tännekään nyt oo sen enempää kirjotettavaa mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjottaa ja kertoa vähän edes fiiliksiä :) Palaillaan kaveripariskunnalta ensviikolla!

Hankalat olot

Tajusin etten oo aikoihin lukenut uutisia tai lukenut blogeja oikeastaan yhtään. Jotenkin säpsähdin, näinkö omassa kuplassa mä oon? Edelleen se on vaan minä minä minä, minun sairaus, minun paska olo, minun olot.

Yritän olla hyvä ystävä ja oon mielestäni onnistunut siinä hyvin, musta on ihanaa kuulla toisten kuulumisia jottei mun tarvitse aina ajatella vaan tätä mun oloa.

Tuntuu että oon ollut monta päivää krapulassa, kylmäkuuma on pahin. Nään painajaisia edelleen, viimeyönä exästä ja tänään itketti. Vitun tyhmä aika joka kultaa muistot ja vitun tyhmät unet jotka saa ikävöimään. Toisaalta tänään ehkä tuli se viikkoja kateissa ollut itku mitä oon odottanut, käsittelin päässäni niitä paskoja asioita miten se kohteli mua ja miten mä kohtelin sitä ja annoin itelleni luvan sanoa hyvästit.

Tänään eräs ystävä kävi kylässä ja saapui kaupan kautta, piristi päivää tosi paljon ja oli ihanaa nähdä pitkästä aikaan. Sen kanssa oli tosi kiva jutella, vaikka mulle puhuminen näistä asioista on kasvokkain aika hankalaa, mutta se sanoi semmosia asioita jotka sai mut tuntemaan olon hyväksi, mm. että oon aina tervetullut niille jos en pysty olemaan yksin, tommoset asiat merkitsee tosi paljon. Merkitsee muutenkin ihan hirveesti nää ystävät jotka on käyneet täällä, olleet puhelimen päässä, auttaneet. Eilen oli eräs toinen ystävä kylässä joka raivoimuroi ja tiskas ja mä yritin vähän autella ja siistiä, sain mä pyykkikoneen laitettua pyörimään; tosin pyykit on siellä koneessa vieläkin, hups. Sisko sai mut ympäripuhuttua ja tilattiin pitsaa, tulihan sentään syötyä jotain. Ruokahalu on kadoksissa, mutta ehkä se tekee välillä ihan hyvääkin.

Koitin äsken luomunukahtamista, mutta hölmö minä, mitä mä oikeen ajattelin? Menin sänkyyn, suljin silmät ja heti alkoi päässä pyörimään kaikkea paskaa, yritin tunnin turhaan saada unta ja äsken päädyin ottamaan unilääkkeet. On jotenkin jännä olo, mietin sängyssä kuinka asiat on muuttuneet tosi paljon viime kuukausina, musta tuntuu että en välillä tunne enään itteäni ollenkaan. Tää paska sairaus imee mut sisäänsä niin etten nää mitään muuta, mutta toisaalta tiedän olon olevan nyt tällänen niiden lääkkeiden jäljiltä ja oletan tän tasaantuvan lähipäivien aikana.

Ensviikko voi olla aika käänteentekevä kun oon siellä kaveripariskunnalla ja mulla on sossuaika ja psykopoliaika, käytännönasioiden hoitaminen helpottaa oloa aina hetkellisesti. En oo moniin päiviin ottanut tarvittavia lääkkeitä vaan oon koittanut olla vaan näiden olojen kanssa ja tutkiskella vähän itseäni. Sain facebookissa ihan hirveen määrän privaviestejä, osa oli aika rankkojakin juttuja, ja huomasin että eilen alko viestien määrä vähän ahdistamaan, halusin kuitenkin vastata jokaiselle ajatuksella jotain enkä robottimaisesta samoja asioita kaikille. Don't get me wrong, arvostan niitä kommentteja ja ne antaa ajattelemisen aihetta ja auttaa oloihin hetkellisesti, mutta tällä hetkellä ne myös vähän uuvuttaa, esim. eilen aamulla mulla oli kahdeksan privaikkunaa aamulla auki kun heräsin ja kurkkasin facebookkiin. Oon kuitenkin edelleen tyytyväinen että tulin kaapista ulos tän homman kanssa, eipähän tarvitse kenenkään ihmetellä miks mua ei oo oikein näkynyt missään.

Revin itseni irti ja pakenin

Nukuinkin viimeyönä, pimeässä näin halluja ja päässä pyöri. Näin unta että mut pakotettiin pakkohoitoon sairaalaan koska olin käynyt hoitajaan käsiksi. Sairaalassa alkoi yhtäkkiä jonkinlainen massamurhaaminen ja muistan kuinka yritin väistellä veitseniskuja, lopulta meitä oli vaan muutama selviytyjä ja ajettiin autolla läpi autioituneiden kaupunkien.

Yöllä oli jatkuvasti kylmä ja kuuma, heräilin jatkuvasti, nukuin tosi huonosti.

Aamulla soitin päiväsairaalaan ja kysyin saanko olla siellä sitten yksin, koska viekkarit on tulleet kylään ja en muutenkaan haluais nähdä ketään, hoitajan vastaus "katsotaan sitä sitten, nähdään nyt lääkäriä kuitenkin ensin" kertoi jo siitä että päiväsairaala tulee loppumaan.
Lähdin taksilla ja itketti tosi paljon, itkin tupakkapaikalla mun paskaa elämää.
Päiväsairaala lopetettiin ja lähdettiin käymään jossain päihdeklinikalla kyselemässä tarviinko vierotusta, no en tarvinnut enkä muutenkaan mitään kontaktia sinne enään.

Ensviikolla psykopolille aika ja hoito jatkuu sitten siellä.

Kun eilen kirjotin tästä blogista facebookkiin niin tuntu tosi hyvältä. Viimeyönä huomasin kaverin kirjottaneen masennuksesta omalle seinälleen ja kysyneen, mistä johtuu näin massiivinen mielenterveyspotilaiden määrä, statuksen lopussa oli lause "Mitään vastoinkäymisiä ei kestetä, itsetuhoinen käytös ja päihteiden käyttö sen kuin nostaa päätään".

Ei helvetti että oon vihanen. Ei tarvinne selventää näitä mun fiiliksiä.

Tänään on ollut vierotusoireita niin että jatkuvasti on kylmä tai kuuma, iho on melkein kokoajan kananlihalla. Oon helvetin huonolla ja kärkkäällä tuulella, päähän sattuu, ruoka ei maistu YHTÄÄN, huimaa, vatsa on sekasin, närästää ja vittu äh, kaikkea, kaikkea saatana samallakerralla. Noh, mä oon ansainnut nää olot. Oon sekasin päivistä ja ärsyttää kokoajan kysellä jos puhun kaverin kanssa puhelimessa että "millon oon jutellut sun kanssa viimeks?" tai "mikä päivä nyt on?".

Kohta mun luo tulee mun hyvä ystävä jonka kanssa varmaan siivotaan yhdessä, mä en tiedä mistä mä revin energiaa, mutta jostakin ihan varmasti. Se näkee mut huonoimmillaan mitä oon koskaan varmaan ollut, mutta perkele, siinähän näkee.

Mun ruokavalio on tänään koostunut melkeen pelkästään vaan vedestä ja tupakasta, joten jatkan samaa linjaa ja meen tupakalle.

Minä

Hei,

Oon ihan just 27- vuotias, sinkku,  asun Helsingissä ja mulla on kolme kissaa. Oon masentunut ja menossa diagnoosiselvittelyihin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä josta todennäköisesti diagnoosi tulee, viimeisin diagnoosi paperilla näyttäis olevan vakava masennustila.  Päivittäin mun fiilikset voi vaihdella ykkösestä kymppiin, ykkösen ollessa "mä tapan itseni" ja kymppi "elämä on ihan parasta".

Tää blogi alkoi kun aloin hakemaan apua itselleni, kärsittyäni masennuksesta jo puolisen vuotta tai vähän päälle. Blogissa on tällä hetkellä kertomuksia kahdesta avo-osastokeikasta ja yhdestä keikasta suljetulla. Tällä hetkellä käyn päiväsairaalassa vaihtelevalla menestyksellä.

Elän yleensä viikko kerrallaan ja vaikka vaan kotona ollessani mä aikataulutan tekemiset, ihan pienetkin asiat, mm. hampaiden pesun. Mulle suunitelmallisuus on aina ollut tosi tärkeetä, ja nyt se tuntuu vielä tärkeemmältä että pystyy pysymään ns. elämässä ja arjessa kiinni.

Pelasin ennen paljon tietokoneella, sen lopetettuani oon alkanut saamaan ahdistuskohtauksia ja raavin ja viillän käsiä välillä auki. Opettelen ahdistuksenhallintakeinoja, mutta tie ahdistuksen hallintaan on vielä pitkä. Piikkimatto on ystävä ja mindfulness kiinnostaa.

Mulla on vankka ja rakas ystäväpiiri, en aina oo ollut niille täysin rehellinen ja oon oikeastaan jo vuosia pitänyt aikamoisia kulisseja elämässäni yllä. Ystävät on pysyneet hyvinä ja huonoina hetkinä, itse en oo aina ollut se parhain ystävä, tai siltä musta ainakin tuntuu. Kiitos teille rakkaat että ootte siinä <3

Kun kirjotan tätä, oon viettänyt kolme päivää tenox, opamox, imovane ja panacod-pöhnässä ja mun unirytmi on täysin päälaellaan, oon kirjotellut ihmisille tyhmiä juttuja ja luullut että oon ollut ihan "selväpäisenä", nyt en enään edes muista mitä kaikkea oon kirjotellut ja pelotti lukea teksejä läpi. Edelleen tuntuu että kirjottaminen on vaikeeta, sanat ei meinaa tulla ulos oikein ja tääkin postaus on varmaan täys kirjotusvirheitä.

Päätin pistää tän blogin julkiseksi facebookkiin, heitin lääkkeet vessanpöntöstä alas ja meen päiväsairaalaan huomenna. Oon iskeytynyt nyt sinne pohjaan ja kaikki mitä kommentteja ja keskusteluja facebookin kautta on tullut, niin on tsempanneet paljon ja oon liikuttuneena lukenut mitä mulle on kirjotettu, kiitos ihan helvetisti <3.

Luulen, että mitä enemmän mä tuon julki tätä mun masennusta ja sekoilua, niin sitä vähemmän siitä tulee mulle mörkö ja sitä helpompi siihen on suhtautua neutraalisti.

Joten niin, tää on mä. Mä oon pohjalla mutta kyllä mä tästä vielä nousen, toivottavasti.

Paskaa paskan perään

Mitäs tällä, alotetaanko kepyesti kertomalla, että oon vetänyt huiviini kolme päivää bentsoja. Kolmessa päivässä on mennyt melkein kaikki opamoxit (niitä oli ehkä 25) ja varmaan 50kpl tenoxeja, myös liuska panacodeja boostaamaan ja hah, kotoolta löyty sopivasti vielä muutama exän jättämä kalja.

Päivät on menny vauhdilla, en ee tiedä mitä oon tehnyt, oon ollut jotenkin niin pihalla. Toisaalta oon aika skarppi, mutta liikkuessa huomaan että elämä heittelee ja esim. kännykällä on ihan mahdotonta lähettää tekstaria.

Kaikki menee ihan vituiks, en mä tiedä mistä mä tän betsopaskanki nyt tähän hommasin mukaan, tää tästä puuttukin.

En mennyt tänään päiväsairalaan vaikka piti, nukuin kaikkien soittojen ohi. En oo myöskään menossa huomenna tiistainakaan, koska tiedän olevani ihan pihalla vielä sillon enkä edes tiedä millon pääsen nukkumaan.

Keskiviikkona meen, ihan vaan koska haluun, ja koska pikkusisko saa heittää nää lääkkeet vessanpöntöstä alas, mun bentoreseptit on tyhjennetty joten ainakaan en saa niitä lisää. Sisko on ihana <3 Se on täällä ti - to ja perjantaina tulee kaveri koko viikonlopuks. Maanantaina mä meen viikoksi kaveripariskunnan luo punkkailemaan, koska tästä elämästä ei nyt meinaa muuten tulla mitään ja mä vaan sekoilen, kiitos kyseiselle pariskunnalle joka haki mut kotoolta perjantaina.

Oon perkele fiksu ihminen ja silti mä välillä mietin et mitä helvettiä mä teen mun elämällä?

Kosk mulla ei oo mitään menetettäävää, niin kerron teille, että omahoitaja käy varmaan lukemassa näitä tekstejä, en silti aio hillitä sanomisia ja mun mielestä edelleen ylipirteästi kommentoitua "paulaponia" naurun sävestävänä vituttaa mua suurrattomasti.

Jaan tän päiväkirjan nyt myös facebookissa pienelle kasalle ihmisille, ihmisille joilla on ehkä joskus jotain sanottavaa, ja ihmisiille jotka kyselee meneekö mulla kivasti ja koska meen töihin. En jaksa valehdella, enkä jaksa selittää erikseen mikä tilanne on, tilanne on tää mitä täällä lukee, eli paskasti menee mut menkööt.

Kotona, taas

Pääsin eilen pois osastolta. Täytyy kyllä sanoa että en jää kaipaamaan, jos mivoon vertaa niin tuolla osastolla tuntu kaikki olevan vähän huonommin ja osa asioista tosi paljonkin huonommin.

Eilen menin päiväsairaalaan, vaikka taas arvoin bussissa että meenkö vai en, tosi rasittavaa. Päiväsairaalassa oli hyvä keskustelu omahoitajan kanssa, kerroin kaikista ongelmista, niistäkin mitä en oo tänne kirjottanut tai kavereille puhunut, semmosia isoja juttuja jotka on seuranneet mua monia monia vuosia ja ne on jäänyt ns. normaaleiks asioiks mutta tiedän kuitenkin ettei ne oo.

Puhuin mun syömisistä ja niistä ongelmista, puhuin mun ulosliikkumisongelmasta, kuinka mä en saa aikaseks lähdettyä kämpästä ulos tai en muutenkaan saan tiettyjä asioita aikaseks, puhuin raha-ongelmista ja näin. Katsellaan katsellaan.

Päiväsairaalan päivä meni tosi nopeesti, osallistuin johonkin ryhmään joka oli tylsä eikä tuonut mulle oikeestaan mitään.

Päivällä tulin kotiin, ei tuntunut oudolta, enemmänkin helpottavalta. Mun piti siivota ja tehdä vaikka mitä, mutta lopulta mä vaan nauhottelin uutta lauluvideota youtubeen ja istuskelin vaan koneella juttelemassa, josko tänään ois sit se siivouspäivä. Valehtelin osastolla että mun kaveri tulee koko viikonlopuks yöks, sain sen takia luvan lähteä jo perjantaina enkä vasta maanantaina. Ei tänne ketään oo tulossa, mutta mä pärjään kyllä ihan hyvin, ahdistavia oloja ei oo ollu muutamaan päivään, mutta tiedän kyllä että tää pää toimii kun vuoristorata, niitä tulee ja menee.

Kaverit yrittää houkutella mua pelaamaan, mutta se on jotenkin jännä miten se on vaan jäänyt, tiedän missä suossa olisin jos alkaisin taas pelaamaan, joten nope! :)

Ei tullu siltä että pitäis vuodattaa tuntemuksiaan tänään, joten pelkällä "tätä mulle kuuluu"- tyyppisellä päivityksellä mennään. Mutta niin, kuuluu ihan ok, oikeesti.

Aah miten rasittava päivä tänään on ollut. Hoitaja halus kokeilla mitä käy jos otan imovanen sijasta ataraxeja pari, noh kävi niin että oon nukkunut niin, että heräsin klo 11 lounaalle ja kävin taitovalmennusryhmässä ja nopeesti ulkona, sit nukuin taas 14-17 ja vieläkin voisin nukkua. Vitun ataraxit. 

Multa käydään 5min välein pyytämässä tulta ja sekin ärsyttää. 

Ärsyttää myös rahatilanne, mutta enköhän mä jotain keksi; aina keksin. 

Oon niin huonolla tuulella ja kohta on omahoitajien kanssa tapaaminen, ääh. No siellä saa onneks vähän purkautua. 

Tapaamisen jälkeen käyn lohtusyömässä hesessä, happihyppely tekee muutenkin varmasti hyvää. 

Nyt tupakalle, adios

Oon viimeset kaks päivää enimmäkseen vaan nukkunut tai maannut sängyssä, on semmonen olo et oon ihan loppu. Tänään haistatin paskat tälle ololle ja kävelin kahvioon. Sain samalla pyydettyä infosta kaikki auroran tekstit, oon jo pidempään halunnut nähdä mun päivystystekstit kun ne kerrat on aika hämärän peitossa; hienosti se mieli osaa sua suojella näissä asioissa.  

En ymmärrä miks oon kaivannut exää eilen, mut ehkä niitä fiiliksiä vaan välillä tulee. Oon tutustunut yhteen äärettömän ihanaan tyttöön ja sen viestittelyt ja soitot on tuonu paljon hyvää fiilistä, se vaikuttaa hyvältä ihmiseltä. 

Puhuin äsken sen tytön kanssa tunnin puhelimessa, nyt on taas semmonen fuck masennus fiilis. Välillä on rasittavaa kun fiilikset heittelee ihan laidasta laitaan, mutta hoitaja sanoi eilen että se on perusjuttu epävakaassa ja se lohduttaa, että mä en kuvittele näitä asioita, vaan että kaikkeen on jotenkin syy. 

Oon ollut ulkona pari tuntia, tääkin helpottaa. Kaipaan silti kotiin. En tän keissin jälkeen haluu enään koskaan sairaalaan. 

Masennus on paskaa

Noin, täällä ollaan.

En tiedä mistä alottaisin, ehkä eilisestä. Eilinen oli siis kamala päivä, opamoxeja, viiltelyä ja yleistä ahdistusta. Taksilla päiväsairaalaan ja sieltä tänne osastolle. Oon tällä hetkellä siis aurorassa suljetulla, osasto 7.1, joka ei kylläkään mulle ole ns suljettu, saan liikkua vapaasti. 

Osasto on pieni, karu, melko valvottu. Osa potilaista tuntuu olevan ihan pihalla ja tänään alkoikin ahdistaa tää meininki ja halusin kotiin. Mut suostuteltiin jäämään ja oon täällä perjantaihin saakka; perjantaina päiväsairaalaan. 

Oon nukkunut, olin ihan äärettömän väsynyt eilen kun tulin ja oon sitä edelleen. 

Tuntuu tosi tyhjältä ja itsekkäältä olla täällä, osaltaan myös turhalta. Mitä se muille kuuluu mitä mä teen tai en tee elämässäni? Toisaalta tosi pienenpieni osa musta on tyytyväinen että mua näin potkitaan eteenpäin eikä anneta luovuttaa, mutta toisaalta tuntuu että jokainen sairaalakeikka tekee musta riippuvaisemman hoidosta ja tuun tai teen itsestäni sairaamman päivä päivältä. En myöskään tiedä vaikuttaako lääkkeet mun käyttäytymiseen, mutta ainakin bentson alottamisen jälkeen lähdin aika jyrkkään laskuun, samalla vähennettiin mieltä tasaavaa lääkettä roimasti. 

Jotenkin mä oon odottanut semmosta ihmeparantumista kai, että kun ulkopuoliset käytännönasiat jne on kunnossa, niin sitten mäkin oon, koska ekasta pitkästä masennuksesta oon aina luullut parantuneeni noiden ulkopuolisten asioiden ansiosta, joten odotin sitä nytkin. 

Huomaan kuitenkin että masennus on vaan mun päässä, minä voin hallita sitä joskus ja joskus taas en, luulen että masennus tulee aina olemaan osa mua, mutta opin ehkä joskus taas suhtautumaan tähän paremmin. Masennus on hirveen yksinäinen sairaus, vaikka mulla on kuinka paljon ystäviä ja läheisiä ja vertaistukea niin silti tuntuu siltä että mä vaan tiedän mitä mun päässä liikkuu ja ykskään ihminen ei voi mitenkään ymmärtää tätä. Oon myös äärettömän itsekäs, mun elämä pyörii niin paljon mun ympärillä; minä minä minä. 

Joskus tulee hetkiä jollon pystyn unohtamaan tän, esimerkiks humalassa, ja olla se sama vanha minä. Silti taustalla on se, että mä oon viettänyt lukemattomia tunteja miettien miten kelvoton ja paska oon, kuinka en saa mitään aikaseks, kuinka kukaan ei voi ymmärtää. Oon viettänyt lukuisia tunteja esittäen kuinka kaikki on "ihan on" vaikka ei kuitenkaan ole. Nauranut, hymyillyt, vitsaillut ja samaan aikaan miettinyt "kun mä pääsen kotiin mä otan lääkkeitä niin paljon että vaan nukahdan". Päivät etenee, samat ajatukset: jossain vaiheessa ei jaksa enään ajatella muuta, ei jaksa tehdä mitään, ei lähteä kotoolta pois, ei jaksa siivota, käydä suihkussa, käydä kaupassa, ei jaksa vastata puhelimeen. Sitten olo vaan pahenee kun ei jaksa mitään ja tuntee ittensä arvottomaks ja itsekkääks. 

Katoin tänään dokumentin "näin unta elämästä" ja varsinki itsemurhaa yrittäneen tytön tarina ja ajatukset kuulosti tosi tutulta, sain paljon ajateltavaa, huoh. Äitikin ehkä jotenkin aavisteli mun fiiliksiä, se laittoi viikonloppuna tekstiviestin: elämä kantaa ja sulla ei oo hätää. Pahinta elämässä on jos lapsille sattuu jotain. Kaikesta muusta selviää. T: äiti

Elämä kantaa, sen mä tatuoin joskus ranteeseen. Äiti ties sen ja sen takia se käytti tota lausetta. 

Täällä osastolla havahduin aamulla ajattelemaan exää ja sitä kuinka mulla on ikävä niitä hyviä hetkiä. Aika kultaa muistot. Tiedän kuitenkin olevani tarpeeks vahva (tavallaan) ilman sitä, mutta välillä tekis mieli käpertyä sen kainaloon ja olla pikkulapsi. Ehkä ihan hyvä että mulla ei oo mitään mahdollisuutta saada siihen mitään yhteyttä enään, mutta osa musta toivoo että se kysyis miten voin, mutta ei se tee sitä, kielsin sitä niin kovin sanoin ja toivotin sille paskaa loppuelämää. Jenni vartiaisen eden on ollut lohduttava. 

Äsken näin omia hoitajia ja juteltiin, tein kriisisuunnitelman ja pistän sen kaapin oveen missä säilytän lääkkeet kotona. 

En tiedä yhtään miten musta tulis taas normaali. Missä on minä? 

Ja näin

Juttelin tänään sitten omahoitajan kanssa, tuloksena se, että meen auroraan suljetulle muutamaksi päiväksi. Voi vittu. Hoitaja sanoi että halusin mä tai en, niin osastolle mennään. En tiedä mitä ajatella, ois vaan pitänyt olla hiljaa. 

Mutta niin, suuntana suljettu ja nyt mä oon varmaan ihan virallisesti hullu, hihi. 

Epätoivo

Oon jotenkin jumissa itseni kanssa, luulin että päiväsairaala maagisesti ratkaisis kaikki mun ongelmat ja elämä lähtee parempaan suuntaan. Kävin päiväsairaalassa viimeviikolla kerran, to-pe makasin sängyssä enkä tehnyt mitään. Perjantaina lähdin kavereiden kanssa ulos, vikatikki: olin ottanut päivällä opamoxin ja huomasin viinipullollisen jälkeen että hups, ei hyvä. Lopulta oon yksin baarissa, täysin pihalla, riitelen exän kanssa, hukkaan narikkalapun, pääsen kotiin, soitan auroraan ja sanon "sano jotain etten tapa itteäni", ehkä se sanoi, en muista, oon ottanut unilääkkeitä ja toivonut että vaan nukahtaisin.

Aamulla paska fiilis, makaan sängyllä ja lähetän exälle sähköpostia etten halua enään koskaan kuulla siitä mitään, poistin kaikki sen yhteystiedot etten varmasti saa siihen enään koskaan yhteyttä. Lupasin itselleni etten juo, mutta löysin itseni taas lauantaina humalassa keskustassa, sieltä aamuyöllä kotiin, unilääke naamaan ja unta kuuden jälkeen. Takana on nyt muutaman tunnin yöunet ja ihan hirvee olo tänään, oon yrittänyt nukkua, mutta mulla on jatkuvasti kylmä ja kuuma eikä mikään oo hyvin.

Mä en tiedä miten käy huomisen päiväsairaalan, kaveri lupas soittaa mulle aamulla, mutta se ois niin helppo vaan sulkee puhelin ja antaa olla. Mä en tällä hetkellä nää mitään syytä miks mun pitäis mennä sinne päiväsairaalaan, tai miten mä jaksaisin mennä sinne, olla siellä, katsoa kun muut hymyilee ja mua ei hymyilytä, mua vaan väsyttää ja vituttaa ja haluisin vaan takas kotiin.

Ehkä se auttaa jos pääsen huomenna juttelemaan omahoitajan kanssa, lupaan ainakin yrittää mennä sinne päiväsairaalaan.

Mut tuntuu ihan siltä että tulee romahdus.

Päiväsairaalassa ja kuulumisia

Oon ollut niin kipeenä, väsynyt ja krapulassa etten oo ehtinyt päivitellä tänne yhtään. Nyt ollaan päiväsairaalassa ja maisemat on ihan kivat. Otin aamulla opamoxin kun jännitti niin paljon, eipä se kyllä ihan hirveästi auttanut. Täällä on kiva aamupala ja muut potilaat vaikuttaa mukavilta. 

Tuntuu että täällä on luppoaikaa vaikka ja kuinka, mutta onhan tää parempi kun vaan maata kotona, tulee ainakin käytyä ulkona. 

Viikonloppuna kaveri vei mut risteilylle, pokailin jotain vanhempaa miestä ja se piristi oloa. Oon muutenkin tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen ja se tuntuu kivalta. Tunnen itteni itsevarmaks ja haluttavaksi. 

Exän kanssa ollaan oltu tekemisissä ja vähän pelailtu yhdessä, se ei tee hyvää, molemmilla kamala ikävä toista, mutta silti tietää että on parempi vaan olla erossa, olla vaan ystäviä. Kaipaan toista ihmistä hirveesti, mutta ehkä se on nyt parempi saada itsensä ensin kuntoon ja oppia yksinäisyyteen ennenkuin on vslmis parisuhteeseen tai muuhun. Jos mä olen epätasapainossa niin sitten se parisuhdekin olisi. 

Fiilikset on ihan ok, vähän melankoliset mut ehkä se tästä.