Eniten lähipäivinä on ahdistanut se, että itkua ei kuulu eikä näy. Ei tuu itkua vaikka väkisin yrittäisin (no sillon ei yleensä tietenkään tuu) ja silti kuitenkin itkettää ja tuntuu että pitäis saada se itku ulos.
Tänään aamulla heräsin ennen herätystä kasilta, söin hyvän aamupalan ja lähdin keskuspuistoon kävelemään keskelle metsää, olin tunnin ja ihmettelin lapsuuden maisemia, moikkailin hevosia ja istuskelin tupakalla, hikoilin ja koko lenkki kävi kunnon päälle, mutta teimpähän sen kuitenkin!
Kun tulin takasin osastolle ahdisti vietävästi, juttelin hoitajan kanssa ja se helpotti oloa, sain siltä neuvon että mun ei ehkä kannata yritää pakottaa sitä itkua, vaan se tulee sitten kun on tullakseen.
Illalla mulla on osastokaverin kanssa saunatreffit, juttuseura on tehnyt hyvää ja sauna tekee aina hyvää.
Koitan jatkuvasti keksiä itelleni tekemistä, en pysty pysähtymään. En pysty nukkumaan ees päiväunia vaikka aikasemmin ei ois ollu mikään ongelma. Oon ihan ylivirittynyt kokoajan, ehkä se on mun kehon ja mielen tapa suojella mua tulevalta itkulta ja romahtamiselta, en tiedä. Tuntuu etten tiedä mistään mitään ja silti tiedän niin paljon, jotenkin hämmentävä tää oma pää. Tiedän kuinka helppoa ois nyt vaan antaa periks ja luovuttaa, mutta mulla on nyt niin vankka usko tulevaisuuteen että en tee sitä, viimekerralla osastolla tehtiin aika paljon duunia että saatiin mun asiat reilaan, joten en tosiaan haluu nyt että kaikki menee ihan paskaks.
Oon sopinu moneks päiväks tapaamisia ystävien ja sukulaisten kanssa, helpottaa oloa tietää että mulla on niin loistava lähipiiri, siitä saa voimaa. Huomenna tulee mummo ja käydään syömässä, tekee hyvää näyttää tätä paikkaa mummolle ettei sen tarvitse ihan hirveesti huolehtia mun puolesta.
Eilen kävin muuten kotona, kotona ahdisti ihan älyttömästi, onneksi kissanhoitaja oli siivonnut pois lasinsirpaleet mitkä jäi mun jäljiltä, oli silti haikeeta haistella lakanoita jotka tuoksu ihan exältä, ja istua parvekkeella siinä missä me viimeks istuttiin kun nähtiin. En varmaan kirjottanut tänne, mutta sillä on toinen nainen. Mun ei ois tarvinnut saada tietää siitä eron jälkeen, mutta jostain syystä hän ajattelematta lainkaan aivoillaan päätti kertoa mulle, satuttaakseen ehkä vielä lisää, en tiedä. Tänään mä teen sen plusmiinuslistan ja kirjotan kirjeen jota en koskaan lähetä, mä haluun vähän jo nyt eteenpäin tässä asiassa ja nähdä, miksi ero oli oikeesti ihan hyvä juttu. Mä mietin tänään mitä mä siitä kaipaan, ja mieleen tuli "ainakin sitä tukea kun soitan sille" ja sitten mä muistin, että aina melkein kun mä soitin sille niin se oli kiireinen tai muissa maailmoissa tai tekemässä just jotain mua tärkeempää asiaa, hoksasin, että en mä saanut siitä ja meidän suhteesta sitä mitä mä suhteelta toivon, sitä toiseen huomioonottamista asioissa ja toisen huomiointia. Ehkä mä vaadin liikaa, mutta mielummin mä oon yksin näine vaatimuksineni kun ihmisen kanssa joka ei pysty tai halua antaa niin paljon kun mä tarvitsen, luotan että jossain vaiheessa eteen tulee ihminen joka siihen pystyy ja joka sitä haluaa. Kukaan ei voi sanoa että mä en olis antanut ja yrittänyt, mutta jossain vaiheessa se käy kovin yksipuoliseks jos toisella ei oo intressejä sua kohtaan niin paljoa.
Nyt mä meen vähän piikkimatolle makailemaan, viikonloput osastolla on niin tosi tylsiä ja varsinkin nyt kun haluun kokoajan muutenkin tehdä jotain. Onneks illalla pääsee kuitenkin taas saunaan, se on iso päivän pelastaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti