En tiedä mistä alottaisin, ehkä eilisestä. Eilinen oli siis kamala päivä, opamoxeja, viiltelyä ja yleistä ahdistusta. Taksilla päiväsairaalaan ja sieltä tänne osastolle. Oon tällä hetkellä siis aurorassa suljetulla, osasto 7.1, joka ei kylläkään mulle ole ns suljettu, saan liikkua vapaasti.
Osasto on pieni, karu, melko valvottu. Osa potilaista tuntuu olevan ihan pihalla ja tänään alkoikin ahdistaa tää meininki ja halusin kotiin. Mut suostuteltiin jäämään ja oon täällä perjantaihin saakka; perjantaina päiväsairaalaan.
Oon nukkunut, olin ihan äärettömän väsynyt eilen kun tulin ja oon sitä edelleen.
Tuntuu tosi tyhjältä ja itsekkäältä olla täällä, osaltaan myös turhalta. Mitä se muille kuuluu mitä mä teen tai en tee elämässäni? Toisaalta tosi pienenpieni osa musta on tyytyväinen että mua näin potkitaan eteenpäin eikä anneta luovuttaa, mutta toisaalta tuntuu että jokainen sairaalakeikka tekee musta riippuvaisemman hoidosta ja tuun tai teen itsestäni sairaamman päivä päivältä. En myöskään tiedä vaikuttaako lääkkeet mun käyttäytymiseen, mutta ainakin bentson alottamisen jälkeen lähdin aika jyrkkään laskuun, samalla vähennettiin mieltä tasaavaa lääkettä roimasti.
Jotenkin mä oon odottanut semmosta ihmeparantumista kai, että kun ulkopuoliset käytännönasiat jne on kunnossa, niin sitten mäkin oon, koska ekasta pitkästä masennuksesta oon aina luullut parantuneeni noiden ulkopuolisten asioiden ansiosta, joten odotin sitä nytkin.
Huomaan kuitenkin että masennus on vaan mun päässä, minä voin hallita sitä joskus ja joskus taas en, luulen että masennus tulee aina olemaan osa mua, mutta opin ehkä joskus taas suhtautumaan tähän paremmin. Masennus on hirveen yksinäinen sairaus, vaikka mulla on kuinka paljon ystäviä ja läheisiä ja vertaistukea niin silti tuntuu siltä että mä vaan tiedän mitä mun päässä liikkuu ja ykskään ihminen ei voi mitenkään ymmärtää tätä. Oon myös äärettömän itsekäs, mun elämä pyörii niin paljon mun ympärillä; minä minä minä.
Joskus tulee hetkiä jollon pystyn unohtamaan tän, esimerkiks humalassa, ja olla se sama vanha minä. Silti taustalla on se, että mä oon viettänyt lukemattomia tunteja miettien miten kelvoton ja paska oon, kuinka en saa mitään aikaseks, kuinka kukaan ei voi ymmärtää. Oon viettänyt lukuisia tunteja esittäen kuinka kaikki on "ihan on" vaikka ei kuitenkaan ole. Nauranut, hymyillyt, vitsaillut ja samaan aikaan miettinyt "kun mä pääsen kotiin mä otan lääkkeitä niin paljon että vaan nukahdan". Päivät etenee, samat ajatukset: jossain vaiheessa ei jaksa enään ajatella muuta, ei jaksa tehdä mitään, ei lähteä kotoolta pois, ei jaksa siivota, käydä suihkussa, käydä kaupassa, ei jaksa vastata puhelimeen. Sitten olo vaan pahenee kun ei jaksa mitään ja tuntee ittensä arvottomaks ja itsekkääks.
Katoin tänään dokumentin "näin unta elämästä" ja varsinki itsemurhaa yrittäneen tytön tarina ja ajatukset kuulosti tosi tutulta, sain paljon ajateltavaa, huoh. Äitikin ehkä jotenkin aavisteli mun fiiliksiä, se laittoi viikonloppuna tekstiviestin: elämä kantaa ja sulla ei oo hätää. Pahinta elämässä on jos lapsille sattuu jotain. Kaikesta muusta selviää. T: äiti
Elämä kantaa, sen mä tatuoin joskus ranteeseen. Äiti ties sen ja sen takia se käytti tota lausetta.
Täällä osastolla havahduin aamulla ajattelemaan exää ja sitä kuinka mulla on ikävä niitä hyviä hetkiä. Aika kultaa muistot. Tiedän kuitenkin olevani tarpeeks vahva (tavallaan) ilman sitä, mutta välillä tekis mieli käpertyä sen kainaloon ja olla pikkulapsi. Ehkä ihan hyvä että mulla ei oo mitään mahdollisuutta saada siihen mitään yhteyttä enään, mutta osa musta toivoo että se kysyis miten voin, mutta ei se tee sitä, kielsin sitä niin kovin sanoin ja toivotin sille paskaa loppuelämää. Jenni vartiaisen eden on ollut lohduttava.
Äsken näin omia hoitajia ja juteltiin, tein kriisisuunnitelman ja pistän sen kaapin oveen missä säilytän lääkkeet kotona.
En tiedä yhtään miten musta tulis taas normaali. Missä on minä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti