Herätys tuli tänään 7.30, koska musta oli lisää labrapyyntöjä ja labrahoitaja oli tulossa. Kasilta kävin hakemassa lasin mehua ja aamulääkkeet ja painuin takasin nukkumaan. Kaheltatoista kävin syömässä lohikeittoa ja taas takasin nukkumaan. 14.30 mut herätti äreä hoitaja sanomalla "sä se vaan nukut kokoajan", kiitti sherlock, en tiennytkään!
Kävin antamassa pissanäytteen labrassa jonka jälkeen iski hirvee vitutus ja ahdistus, hikoilin, tärisin, sattu päähän, huippas päässä. Hain ensimmäistä kertaa hoitajan kansliasta ja juteltiin ehkä tunti kaikesta mahdollisesta. Kerroin sille kuinka musta tuntuu että haahuilen elämässäni ilman päämäärää, ilman mitään mikä motivois mua elämään. Hoitajalla oli hyviä vinkkejä ja olokin helpotti jonkin verran.
Koitin käydä neljältä syömässä, söin kolme haarukallista ja ärsyttää, mun ruokahalu on menny ihan minimiin ja kaikki mitä syön tuntuu pakkosyönniltä. Mulla on pussillinen dumleja eikä mun tee mieli ees avata sitä, mikä on sikäli harvinaista, että kotona ollessani mä oisin syöny sen varmaan hetkessä. Ehkä täällä mä en koe tarvitsevani ruokaa lohdutukseen, mutta kyllä mun pitäis syödä enempi mitä mä tällä hetkellä syön.
Täällä on ollut jotain ryhmiä, mutta en oo jaksanu mennä niihin, tosin ehkä asia ois toisin jos niitä ehdotettais mulle, mutta on vaan sanottu että lue tästä aikataulusta ja.. noh.. niin.
Tänään mä meen vielä saunaan ja yritän ehkä syödä jotain iltapalaa ja kömmin sänkyyn, sänkyyn joka tuntuu ihan hyvältä näin neljännen yön jälkeen.
Huomenna suunnitelmissa on käydä kotona, poikaystävä tulee hakemaan täältä, joten matkustaminen ei tuu olemaan ongelma. Pesen pyykkiä ja rapsutan kissoja.
Mulla vaihtuu loppuviikosta ehkä huonekaveri, ja se harmittaa, saada tänne joku tuntematon ihminen johon tottuminen vie sen pari päivää. Toisaalta huonekaveri on tosi hyvä juttu, jos oon ollut juttelemassa hoitajan kanssa ja palaan huoneeseen, niin toisen kanssa voi vielä jutella lisää. Oon huomannut että täällä arvostaa vertaistukea tosi paljon, on kuitenkin asioita joita hoitajat ei mitenkään voi ymmärtää. Tänään hoitajan kanssa puhuttiin myös siitä kuinka vaikeeta masennusta on ymmärtää jos sitä ei oo itse kokenut, mun mummo on esimerkiksi joskus sanonut että "kyllä se siitä, kohta on kevät!".
Sanoin tänään masennuksesta kärsivälle kaverille skypessä, että "se on elämässä vaan pakko yrittää, epäonnistua ja yrittää uudestaan, yrittää niin kauan kunnes onnistuu", ja se, että mä ajattelen niin on jo tosi paljon se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti