Nyt on juuri sellainen hyvä hetki, hyvä aamu. Oon nukkunut kuus tuntia, en tosin kovin hyvin ilman katkoksia, mutta riittävästi. Nurmikko oli äsken vielä märkä yön jäljiltä, aurinko paistaa mutta ilma on vielä viilee, aamutupakka, poikaystävän tuhina, aamupala, hyvää vettä (tajusin että juon vettä yleensä ihan liian vähän, ei ihme että nyt maistuu), kaikki tällä hetkellä ok.
Eilen kävin saunassa, söin uusia perunoita, siivosin (!!) mökkiä, harrastettiin paljon seksiä ja katsottiin jalkapalloa läppäriltä.
Juteltiin poikaystävän kanssa "like a nevö beföör" ja se teki hyvää, lähennyttiin takaisin siihen missä oltiin ennen ainaista riitelyä ja väsymystä ja kiukuttelua.
Tuntuu hyvältä olla täällä.
Kotona odottaa paskanen ja sotkunen koti ja ne avaamattomat laskut. Kyllä mä tiedän että ympäristön vaihtaminen ja aktiivinen tekeminen auttaa pääsemään pois siitä passiivisuudesta mikä mut on vallannut, mutta kun mulle alunperin tarjottiin päiväsairaalalähetettä mun ensimmäinen ajatus oli "mutta ongelmahan on se, että mä en pääse lähtemään enkä pysty tekemään", joten onneksi lähete muuttui niin, että pääsen osastolle jolloin ongelma hoidonsaannille ei ole riippuvainen siitä lähdenkö ovesta ulos vai en(pääsen vai joudun? En oo aina ihan varma..).
Mä siis joskus menen ja teen, kuten aikaisemmin mainitsin. Mitä enemmän kuukausia kuuluu, sitä vähemmän mä meen ja teen. Saatan poistua ulos mun asunnosta ehkä kerran viikossa, käyn esim. kaupassa jos on pakko. Kerran kuukaudessa saatan käydä jollain kaverilla, ehkä joskus käydä baarissa, tai kavereiden kanssa mökillä. Joskus mun luona käy kavereita ja mä oonkin lähikuukausien aikana sanonut useesti, että mun luo saa aina tulla, mutta mä en pysty lupaamaan että pääsisin ite minnekkään, ellei mua haeta kotoolta. Oma saamattomuus ja väsymys vituttaa ja turhauttaa, mutta en enään hirveesti jaksa sitä pohtia tai kokea siitä jatkuvasti syyllisyyttä, oon yrittänyt mennä ja tehdä luvattuja asioita, ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta oon yleensä epäonnistunut, ja epäonnistumisen jälkeen on vielä paskempi olo kuin aikaisemmin.
Ja siis vaikka mä joskus meen ja teen, vaikka mä joskus päivitän facebookkiin kivoja asioita, niin ei se tarkoita sitä että menee hyvin, se on vaan normaalia kulissia jota kuka tahansa pitää yllä viimeiseen asti. En mä kulje huutamassa että hei, mulla on masennus! Enkä mä aio syyllistää itseäni hyvistä hetkistä tai päivistä, vaan jos niitä tulee, niin nautin niistä niin paljon kun pystyn, koska tiedän, että ne on vaan ohimeneviä hetkiä.
Mä olen nyt siis tällä kertaa ollut pois töistä noin yhdeksän kuukautta. Ennen sairastumista olin hoitanut itselleni aivan täysin unelmaduunin, tehnyt hommia sen eteen että pääsen siihen missä olin. Jossain vaiheessa tuli unettomuus, valvoin öitä ja menin aamulla töihin, sitä seurasi "vatsatautia" ja muita turhia sairaslomia, lopulta pidempiä sairaslomia unettomuuden vuoksi. Meni kuukausi, ehkä pari ja aloin tunnistamaan missä mennään, hain apua, en saanut (työterveyshoitajan yksi kommenteista oli mm. "jos sulla on oikeesti noin paha olla niin mee päivystykseen"), luovutin, jäin töistä pois ilman sairaslomaa, irtisanouduin, en kyennyt toimittamaan allekirjoitettua irtisanotumista töihin, sain lopulta potkut ja olin muutaman kuukauden ilman tuloja (lopputiliä ja veronpalautusta lukuunottamatta) ja tammikuussa vihdoin uskaltauduin, tai sain aikaiseksi, mennä taas lääkäriin. Vastassa oli loistava ja osaava lääkäri ja hommat lähti jotenkin rullaamaan.
Tammikuusta tähän pisteeseen saakka mun hoito terveysasemalla on sisältänyt yhden terveydenhoitajalla käynnin, neljä lääkärikäyntiä (kahdella eri lääkärillä) ja kaksi psyk. sairaanhoitajan tapaamista ja kaksi psyk. sairaanhoitajan puhelua, parit verikokeet, yksi psyk.polin psykiatrin konsultaatio, neljät eri lääkkeet. Toin aina esille sen, että en välttämättä pääse verikokeisiin, en välttämättä pysty, en uskalla, en jaksa, en voi luvata. Kerroin etten pääse asunnosta ulos, kerroin itsetuhosista ajatuksista kun kysyttiin ja mun mielestä mihinkään näistä ei reagoitu oikein mitenkään. Oli puhetta, että ehkä syksyllä alettaisiin mahdollisesti tekemään lähetettä psykopolille. Syksyyn mennessä olisin ollut sairastuneena vuoden.
Tällä hetkellä musta tuntuu että mun "pelastukseksi" on hetkellisesti koitunut aurora, josta ensimmäisessä postauksessa kirjotin, musta tuntu ensimmäistä kertaa siltä että mut otetaan tosissaan, ja että mun hätä ja toivottomuus huomataan, ja ymmärretään että mä en välttämättä ole ihan kotikuntoinen, ja että mun hoito avopuolella (viittaan tällä terveysasemaan) ei vaan riitä.
Nyt mentiin vauhdilla kepeestä alotuksesta vähän synkempään loppuun, mutta nyt tuntu hyvältä hetkeltä valottaa tänhetkisen masennusjakson ajankaarta. Nyt väsyttää ja mä taidan mennä takaisin nukkumaan tuhisijan viereen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti