Osastopäivä 2

Tänään on ahdistanut. Sain eilen illalla ketipinorin jonka johdosta oon nukkunut melkein koko päivän. Nolottaa kun vaan nukuttaa, mutta omahoitaja lohdutti sanomalla että se helpottaa kun totun ketipinoriin. Aloitettiin myös masennuslääke ja koska esim kela on mitä mieltä on (elän siis sairaspäivärahalla) niin otan vastaan lääkehoidon mukisematta.

Tylsäähän täällä on, omahoitaja käy kerran päivässä kysymässä haluunko jutella, mutta muuten juttuseuraa saa kanslian oveen koputtamalla. Päivä rytmittyy ruoka-aikojen mukaan ja muun ajan sitä joko nukkuu, katsoo telkkaria tai näprää puhelinta. Muiden potilaiden kanssa oon tänään jutellut jonkinverran ja se on ollu ihan mukavaa ja muistuttaa siitä että samassa veneessä me täällä ollaan. Täällä on tosi vapaata, eikä kukaan kyttää sun tekemisiä pahemmin. 

Poikaystävä tuo mulle huomenna läppärin ja muita juttuja joita kaipaan, joten saan kirjoteltua tänne paremmin sitten, puhelimella tihrustaminen on hankalaa. Mä toivoin myös että käytäis vaikka lähellä olevassa rokkimäkissä, koska kaipaan täältä vähän ulos. 

Oon tyytyväinen tästä blogista, vaikka aluks ajattelin etten kehtaa yleisesti näistä asioista kirjotella. Kuitenkin se, että voin anonyymisti kirjottaa asioista melko yksityiskohtasesti tietäen että täällä käy lukijoita, niin se toimii mulle jotenkin terapeuttisena asiana. 

Tää masennus ja varsinkin osastohoito kantaa päällään häpeäverhoa mutta kun kirjotan näistä asioista arkisesti niin se häpeäverho hiukan katoaa, että hei, en mä hullu tai tyhmä ole, mä oon vaan vähän sairas ja saan hoitoa mun sairauteen. 

Eikä tää oo yhtään pelottava paikka.