Toinen kotiloma ja kuulumisia

Eilen odotin suhteellisen innoissani tulevaa kotilomaa, koska poikaystävä pääs mukaan ja ei olla nukuttu yhdessä pariin viikkoon. 

Poikaystävä tuli hakemaan ja lähti asioille ja mä jäin kotiin hetkeks yksinäni. Siivosin, pesin pyykkiä, pelasin koneella, söin. Illalla se toi jätskiä ja tilattiin ruokaa ja kateltiin modern familya. Jossain vaiheessa tuli niin hemmetin kuuma, että heitettiin makuuhuoneen paksu petauspatja parvekkeelle ja nukuttiin siellä ikkunat auki. Osastolla on sopivan viilee kokoajan, kotona taas helvetin kuuma. 

Oli selkeesti ollu poikaystävää ikävä, oltiin romanttisia ja oli ihanaa, oi kuinka mä siitä pojasta tykkäänkin! 

Nukuttiin  myöhään, käytiin hakemassa parin euron juustoja ja tulin takas osastolle. Koska mun unilääkkeitä on vähennetty aika rankalla kädellä pari päivää sitten niin en meinaa iltasin saada unta (lääkäri totesi että luonto kyllä korjaa asian...) ja oon päivisin sit tosi väsynyt, joten näin oli myös tänään. Nukuin huonekaverin kanssa kolmesta seitsemään, eikä meitä käynyt kukaan herättämässä päivälliselle saati iltapalalle... huoh. Oon nyt vetänyt hyvän määrän unilääkkeitä (koska sain tietää että tarvittaessa saan lisää) mutta vieläkään ei väsytä. 

Kävin saunassa kunnon löylyissä, söin hyvän iltapalan ja oon katellut telkkaria, mutta eiköhän uni tuu silmään jossain vaiheessa. 

On alkanut tuntumaan siltä, että voisin lähteä täältä jo ensviikon keskivälissä, en tiedä haluunko olla täällä perjantaihin saakka, koska huonekaveri vaihtuu ja, noh, kotiloma meni niin hyvin ja fiilikset on ihan positiiviset. Oon saanut tarvittavia lääkkeitä ahdistukseen ja ne tuntuu sopivan mulle tosi hyvin, ahdistusta ei oo ollu nyt pariin päivään juuri ollenkaan. 

Tuntuu hassulta miten paljon täällä oleminen on vaikuttanut muhun, lääkitys on varmaan kohdallaan ja kaikki muukin. Fiilis on ihan hyvä eikä tulevaisuus niin paljoa pelota, epäilen välillä toki omaa jaksamista ja halua päiväsairaalan suhteen, mutta sekin on asia joka mun pitää nyt vaan hoitaa jos mä haluun elää normaalia elämää ja parantua joskus. Se on mulle jo iso harppaus että en ajattele asioista tällä hetkellä että "ihan sama" vaan asioilla alkaa olemaan taas merkitystä. Olin niin poikki ja pohjalla kun tulin tänne, muutos siihen alkutilanteeseen on mun mielestä valtava. 

Toisaalta mietin että ehkä on ihan hyväkin olla täällä perjantaihin, katsoa kaikki asiat loppuun saakka kuntoon eikä tehdä niin että kun tuntuu että kaikki on suhteellisen ok, ja lähteä täysiä eteenpäin ja huomata että kaikki ei ollutkaan vielä ihan ok. Mun fiilikset vaihtelee kuitenkin ihan päivittäin, huomenna saattaa olla erillainen olo kuin tänään. 

Mulla on aina kiire eteenpäin, kiire lopettaa hoitokontaktit, teen äkillisiä päätöksiä ja hoitaja on jo moneen otteeseen sanonut mulle että mä oon sairastanut niin pitkään, että tästä ei toivuta heti, että pitää antaa aikaa. Pitää yrittää totella.