Muutama päivä on mennyt tosi huonosti. Oon saanut huonoja uutisia liittyen raha-asioihin ja en enään vaan jaksanut. Muutama yö ja päivä meni nukkuen poikaystävän ketipinoreiden avulla, tokkurassa. Kiukuttelin hereillä ollessani, raivosin, olin hirviö, sit taas itkin, pahoittelin omaa käytöstäni ja menin nukkumaan. Sanoin etten jaksa enään, "vie mut jonnekkin", ja se vei.
Käytiin auroran psykiatrisessa päivystyksessä. Olin pyöritelly jo puolvuotta sitten saatua lappua jossa oli päivystysnumero; "soita jos ikinä on sellainen olo että tarviit apua, ne auttaa siellä". Googlettelin lisätietoja paikasta.
Poikaystävällä on auto, se vei mut sinne, ovella oli hoitaja vastassa joka vei mut haastatteluhuoneeseen. Jännitti, se kyseli perusjuttuja; miksi olet täällä, kuinka kauan masennusta on ollut, missä sulla on hoitokontakti? Sitten odotustilaan, siellä oli muutama ihminen, ei mitään erikoista. Odotettiin ehkä tunti, tai päälle, en tiedä, väsytti. Sama hoitaja joka haastatteli tuli mukaan kun mentiin juttelemaan lääkärin kanssa. Lääkäri oli, kuten etukäteen olin jo lukenut, tyly. Kysyttiin mitä apua haluan, en osannut sanoa, sanoin että en jaksa ajatella enään, tai olla, ja ärsyttää kun en osaa kertoa mitä haluan ja mikä auttais. Sanoin myös että voidaan tehdä vaikka mitä sopimuksia ja voin luvata mennä lääkäriin ja verikokeisiin ja hoitaa, mutta mä tiedän että en menis tai tekis, joten en aio nyt valehdella. Tehtiin lähete päiväsairaalaan.
Seuraavana päivänä selvis että päiväsairaala on kiinni, päiväsairaalasta soitti lääkäri joka luuli että olen lähetteen tehnyt lääkäri (mitä helvettiä?) ja puhelun lopuksi toivotti parantumisia, iskin luurin korvaan. Vitutti.
Tuntu siltä että matto lähti jalkojen alta, "mitäs nyt sit?" mä mietin. Puhuin ystävän kanssa, "soita auroraan" se sanoi, soitin. Auroran hoitaja oli ihana, hoiti asian ja soitti myöhemmin; "lääkäri tekee lähetteen avo-osastolle, jos sopii", sopi.
Nyt odotetaan. Laakson mielialahäiriökeskuksen avo-osasto. En tiedä tulevasta nyt yhtään mitään, elän päivän kerrallaan ja odotan puhelinsoittoa.
Tänään kävin kaupassa, tunsin itteni helvetin syrjäytyneeks ja rumaks ja ajattelin että jokainen tuijottaa mua, ahdisti, mutta selvisin. Kotiin päästyä oon ollut poikki, väsyttää vaan.
Veispä tää paska multa ruokahalun, no ei vie, syön enemmän kun koskaan.
Onneks on ystäviä ja läheisiä. Tänään tai huomenna tulee ystävä auttamaan siivoamisessa, mä en aio kaunistella mitään, se saa nähdä tän asunnon täysin sellasena kun tää on. Suihkussa mun pitää ennen sit käydä, en muista koska oon viimeks käynyt, ehkä lauantaina, sunnuntaina, en tiedä.
Tämmöstä se on, mun elämä. Päivät menee koneella istuen tai nukkuen. Joskus on hyviä aikoja, suunnittelen ja ajattelen että "nyt parannun", selaan kouluja, oon varma että jaksan mennä ja tehdä. Käyn ehkä ulkona kavereiden kanssa, tunnen eläväni. Muutama päivä eteenpäin, huomaan etten oo tehnyt mitään, perun lääkäriajat, en käy ees kaupassa, poikaystävä hoitaa. Esitän pirteetä, siivoon kotona kun paikalla on muita, nauran kun paikalla on muita, näytän että oon ihan normaali kun paikalla on muita. Päivitän facebookkiin niistä harvoista menemisistä jotta näyttäis siltä että kaikki on normaalisti. Sit mä loukkaannun kun multa kysytään "no koska meet takas töihin" ja mietin miksei kukaan nää millasta mun elämä on oikeesti.
Kerroin kaikille läheisille että kävin päivystyksessä, osa oli yllättyneitä, kaikki tarjosivat heti apua jos vaan tarvitsen. Mulle avuksi riittää se, että läheiset on lähellä ja kysyy joskus "haluatko että lähden sun kanssa käymään kaupassa, haluatko että tiskaan sun kanssa tiskit?", pieniä juttuja, tosi vaikeita mulle, iso apu.
Mä oon tosi kiitollinen lääkärille joka antoi lähetteen sinne avo-osastolle, olkoot vastassa mitä tahansa, niin se ei voi olla yhtä huono kun tää että oon yksin kotona tekemättä mitään, saamatta aikaseks mitään koskaan.
Mutta pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti